Verkalleen, ikäänkuin unessa kävijä otti hän kuitenkin kirjeen käteensä taas, ratkoi kuvertin ja silmäili sisällystä, — jäähyväisiksi kodistansa.
Se oli sanoma, että hänen äitinsä oli kuollut. Edellinen kirje oli kutsunut häntä äidin tautivuoteelle, saamaan viimeiset jäähyväiset, viimeiset siunaukset. "Mutta sinä et tullut, sinä luonnoton lapsi", kirjoitti isä. "Sinä vaellat jumalattomain tiellä, sinä olet paatunut tylsäksi lihallisuuden orjaksi niinkuin opettajasi. Voi surua yhtäkaikki, että oma veljeni on viekotellut poikani, ei ainoastaan hänen vanhemmiltansa pois — vaan pois Jumalasta; ja saattanut tielle, mikä vie iankaikkiseen kadotukseen. Eikö ole hitustakaan enää lapsellista rakkautta sinun sydämessäsi, hiventäkään enää jalompia tunteita. Käänny, käänny pois, poikani, jota minä ja autuas vainajani niin hellästi olemme rakastaneet. Se on minun viimeinen pyyntöni, se oli äitisi viimeinen huokaus. Niin, hän pääsi pois tästä murheen-laaksosta, missä hänen suurin, viimeinen katkera murheensa oli se, että ainoa poikamme meiltä meni hukkumaan mailman ja synnin pyörteisiin Jos et nytkään tule, jos et huoli osoittaa äidillesi viimeistäkään kunniaa — niin mene, mene omia teitäsi, niinä kauhistun sinua."
Enemmän ja enemmän jäykistyivät Erikin silmät. Kirje putosi lattiaan. Liikkumatta, tunnottomana seisoi hän paikallaan. —
"Aah, ainoa auttajani —" puhkesi viimein tuskallinen huoahdus hänen suustansa; hän laskeutui tuolille, tempasi revolverin, latasi hirveällä kiireellä käänsi aseen kohti ohimoansa —
Pamaus, ja itse-murhaaja sortui kuin vyhti lattiaan, vetäen tuolin kumoon kanssansa.
Suonenvetojen käännähdys — silmät aukenivat luonnottomasti — viimeinen värähdys — —
Erikin henki oli eronnut. — — —
* * * * *
Ja annas aurinko nousi ja valaisi kuollutta kamarissa. Lakastunut silmä joi häijästymättä sen säteitä. — Veri-lätäkkö välkkyi lattialla.
* * * * *