Aution isäntä ja Winkelstedt esiteltiin nyt toisillensa, kaulaa kasteltiiin ja sitten Savolaisen laulu kajahti. Rainio lauloi sangen sulavasti, silmät kattoa kohti — bassot vetivät vihaisesti.
"Nepä poikia!" huudahti Antero milt'ei vesissä silmin kun laulu loppui. "Voi sun saakeli kuin kuului kauniilta. Laulakaa vielä, laulakaa vielä!"
Ja laulettiin vielä, ja suottailtiin väliin, ja ilta kului ja Antero-ukon kieli kävi kankeammaksi — paha kyllä, sillä nyt hän vasta olisi tahtonut oikein puhua.
"Hyvät herrat —" hän kohotti lasinsa.
" Silentium!" huusi Koiskanen ja löi nyrkkinsä pöytään että lasit hypähtivät.
— "Hyvät velikullat. Kyllä tässä on lystiä — pääkaupungissa — ja komeata — paljon komeata — niin komeutta katseltavana — mutta 'arvon mekin ansaitsemme' — me Suomen talonpojat — nämä kourat, näette — nämä kourat kannattavat kuitenkin kaikkityyni — nämät kourat —"
"Hyvä, hyvä!" keskeytettiin. "Suomen talonpoikain malja, hurraa, hurraa! — — —"
Hoilaten hoiperteli seura vihoviimein pitkin katuja.
"Hsh, hiljaa ukko, älä kilju, esplanaadikadulle tullaan — kyllin sitä on meluttu jo muuallakin."
"Näet, jo tulee poliiseja tuolla!"