Jotkut seurasta vetäytyivät kiireimmiten takasin ristikadulle ja pakenivat.
Antero, Winkelstedt ja kolme neljä muuta jäivät.
"Tulkoon vaikka viisi!" huusi Antero.
Poliisi kuului viheltävän.
"Ei, perhana! pois tästä täytyy pötkiä —" sanoi Winkelstedt. "Näytä nyt, ukko, mitä 'nämä kourat' taitavat!" huusi hän Anterolle ja läksi ravaamaan niin että maha höykkyi. Ja hänen jälkeensä pyyhkäisivät viimeisetkin Anteron puolelta.
"Mitä elämää te pidätte tässä aivan keskellä kaupunkia yösydännä? — seuratkaa!"
Poliisi kävi Anteron kaulukseen kiinni. — "Ahaa!"
"Pois tieltä!" Antero otti poliisin sylin kiinni ja rojahutti hänet aitauksen ylitse esplanaadin nurmikolle. Mutta samassa kävi kaksi muuta poliisia hänen käsivarsiinsa kiinni.
"Hiljaa, hiljaa, ukko —" koettivat poliisit rauhoittaa Anteroa, joka hossakoi kuin hullu — "helkkarin riski ukko — tokko tässä aikaan tullaankaan hänen kanssaan."
"Pitäkää lujasti kiinni!" huusi ensimäinen poliisi kavuten esille esplanaadista — suuta vääntäen hän hieroi hartioitaan.— "Pitäkää kiinni — se on parempi saalis kuin luulettekaan, hän teeskentelee itseään humalaiseksi enemmän kuin onkaan. — Näette", hän pyyhkäsi lakin Anteron päästä pois. — "Turpeenoja, vääränrahantekijä, joka näillä tienoin kauan on kierrellyt, aivan hänen sinkalementtinsä — — näette, aivan tuommoinen kaltattu karju hän on — ja muita oli joukossa mutta pääsivät — no eteenpäin nyt, ole siivolla vaan, 'bankodirehtöör Durbenoja', piankin pääset 'vanhaan taloon'."