Erik istuutui nojaten pöytään ja varjostaen kädellä silmiänsä. Hän istui kauan liikkumatonna. Milloin nousi häpeän puna hänen poskiinsa, milloin kähisi kirous hänen hampaittensa välillä.
Erik Autio oli herkkätuntoinen, kunnialtansa arka. Tuo Koiskasen sanoma koski syvältä. Ja kuta enemmän hän sitä ajatteli, kuta selvemmin hän kuvasi mieleensä miten isänsä oli häväissyt itsensä, sitä kovemmin sisunsa kuohui. Isänsä oli mennyt tiehensä, se nyt tosin oli hyvä. Mutta häpeänsä hän jätti tänne ja se oli lankeeva Erikin, hänen poikansa, päälle. Koiskanen oli aivan varmaan lauhkeimpaan karvaan kuvannut tuota yöllistä hälinää — missä Koiskanen kyllä itse oli ollut päämestarina, tietäähän tuota hölöheikkiä, vaikka hän taas pääsi ajoissa piiloon ja nyt tekeytyy niin viattomaksi. — Mitähän kaikkea ilkivaltaisuutta he tekivätkään — heittivät ehkä akkunoita rikki, jonkun ruotsinmielisen akkunoita — ja isänsä oli kai käsikahakassa oikein poliisien kanssa, ainahan hän voimiaan kerskaili kotonakin, kun oli hutikassa. Ja pahantekijäksi, varkaaksi, murhaajaksi kenties katsottiin häntä. Ja ihmisiä idästä ja lännestä tuotiin katsomaan, tunsivatko häntä. Äh! Mikä piru hänet tänne lennätti! Sanomiin se tulee, se on jo niissä, siitä ei ole epäilemistäkään. Päällekirjoituksella: "katumelske" taikka: "raivokas maamies" — niin, taikka: "Turpeinen vangittu", kerrotaan koko juttu nimineen päivineen. Mitä ne ujostelevat mainitsemasta moukan nimeä! — Ei, ei Erik enää uskaltaisi tuskin näyttää silmiänsä täällä, ainakaan ei niissä paikoissa missä ennen oli käynyt. Pilkallista naurua ja pistopuheita saisi hän nähdä ja kuulla jokapaikassa. — Ja annappas kun kotiväki saa kiinni tuon uutisen: nuo hyvät juorukontit, vanha ryökinä ja piika, pian levittävät sen yli tään kaupungin-osaa —
Hän nousi kiivaasti ylös ja alkoi otsa rypyissä taas kävellä edestakasin lattialla.
Aika kului, piika oli pari kertaa käynyt kurkistamassa ovesta, oliko herra sisällä ja saisiko tulla huonetta siivoamaan. Erik seisahtui ja arveli. Hän ei uskaltanut mennä kävelemään, ensimmäisillä askeleilla voisi hän kohdata ihmisiä, jotka tiesivät tuota tapausta; hän ei uskaltanut jäädä kotiinkaan, kuka sen tietää, vaikka piika ja ryökinä jo olisivat kuulleet siitä — hm! arvattavasti, hetihän Koiskanenkin sai kuulla. Piika ensimmäisenä rupeaisi tyhmyydessään tavoittelemaan.
Hän sieppasi viimein lakkinsa ja astui ulos. Varovaisesti vakoili hän pitkin katua. Vähän matkan päässä seisoi tyhjä isvossikka.
Hän meni sinne ja aikoi nousta troskaan.
"Minä olen tingattu, minä odotan", ilmoitti isvossikka, ja Erikin täytyi vetää jalkansa pois troskasta.
Äkkiä tuli ristikadulta pari ylioppilasta, he seisahtuivat kulmassa keskustelemaan.
Erik käännähti toisaalle kuin vihuri. "Niin, tuota tapausta siinäkin vänkytellään!"
Hän meni samaa tietä takaisin.