Erikin huomio pysyi pääasiallisesti kuitenkin itse isäntään kiinnitettynä.
Ödeberg oli noin kahdeksanviidettä vuoden vanha, vaan niin hyvin säilynyt, että melkein olisi luullut häntä neljänkymmenen ikäiseksi vaan. Hän oli kaunis mies sekä vartaloltansa että muodoltansa. Kookas, verevä, julkinen; tukka enemmän tummanpuoleinen, edestä jokseenkin tuuhea, takana harvennut kaljupään kehäksi; silmät isot, iloiset, suu huuliparralla varustettu ja melkein aina kyynillisesti hymyilevä. Hän oli hyvästi, melkein keikarimaisesti puettu.
Hän käski istumaan ja tarjosi tupakkaa, sekä sikareja että paperosseja.
"Oletteko kauan olleet tehtaanhaltijana täällä?" kysyi Erik.
"En vielä puolta vuottakaan täyteen. Viime syystalvena ostin nää rakennukset ja romukset."
"Niin, syyslukukautena en ollut yliopistossa, muuten olisin kai silloin jo tavannut setää."
"Heitetään ehkä pois tuo setänimitys", virkkoi nyt Ödeberg ja jatkoi vilkkaasti: "Olkaamme ystäviä eikä sukulaisia, se on paljon parempi. Sukulaisuudesta on, luullakseni, haittaa vaan tässä maailmassa."
"Jaa." Erik ei pannut pahaksi tätä. lausuntoa, joka ei kuitenkaan juuri imartelevainen ollut; hän muisti syyn tänne-tuloonsa. "Tosiaankin! Minä melkein luulen sitä samaa, minä olen kokenut —"
"Niin, oikein", keskeytti Ödeberg. "Emmekä me yksin ole sitä mieltä. Ruotsalainen tietää sananlaskusta että 'suku on pahin', saksalaisella on Ge-schlecht, se on: kaiken pahan yhteiskäsitys — huomaathan —"
"Hahaha", nauroi Autio. "Aivan oikein!"