"Niin on", jatkoi Ödeberg. "Rakkaus tuottaa paraan ilon, ilo tekee elämän onnelliseksi ja onnellinen elämä nuorentaa, sillä mielen terveydestä riippuu ruumiin terveys. 'Rakkaus — ilo — onni', kas siinä saat, tohtori, reseptin elämälle, misce, da!"
He nauroivat. —
Ja näin puheltiin, vuoroin tosia, vuoroin leikkiä joka päivä sen viikon kuluessa, minkä Erik viipyi Ödeberg'in luona.
Ajatus on vapaa, jos mikä — vapaa-ajattelijahan siis on jokainen järkevä ihminen, sille perustukselle veti Ödeberg kysymykset.
Alusta Erik kyllä koetti puollustautua uskonnollisella asemalla, vaan kauan hän ei kestänyt Ödeberg'in dialektillisia viisastelemisia; ja vähitellen omisti hän vastapuolensa ajatukset, vaikka hän vielä näön vuoksi niistä väitteli. Yleiseen oli Erikillä paljon pohjallisempi oppi kuin Ödeberg'illä, vaan mainitulla alalla enenti puollustuksen eduttomuutta hänen jo entisestäänkin siihen laimentunut mielensä.
Kerran viikon kuluessa kävi Erik kaupungissa. Hän oli kirjallisesti sanonut ylös entisen kortteerinsa, ja vuokrasi nyt uuden Kaivopuistossa. Pikimmältä pidettyänsä huolta tavarainsa muutosta, palasi hän maalle muutamaksi päiväksi vielä.
Sitten siirtyi hän Kaivopuistoon.
5.
Erik Autio oli aivan mielellänsä noudattanut Ödeberg'in kehoitusta käymään usein hänen luonansa. Kolme neljä kertaa viikossa ajoi hän sinne, milloin koko päiväksi, milloin taas pariksi tunniksi vaan. Ödeberg'in seura huvitti häntä ja poisti ne synkkämielisyyden puhdit, joihin Erikin luonto toisinaan taipui antautumaan. Vaihe-aikaa eli Erik tätä nykyä. Enemmän ja enemmän vastenmielisiksi kävivät hänen entiset opintonsa, joka käynti Ödeberg'issä vakuutti häntä yhä vahvemmin, että olisi ollut sulaa hulluutta jatkaa tiellä, jonka perustukset ajanhengen painosta pettivät toinen toisensa perästä, joka ennemmin taikka myöhemmin oli saapa tuomionsa. Ja kohta oli päätöksensä tehty. Tiedonhaluinen kuin oli ja varustettu terävällä päällä, oli hän jumaluusopin ohessa tutustunut toisiinkin tieteisiin jokseenkin syvältä. Maisterin-seppele ei olisi enää vaikea hänen saavuttaa. Ja sitten hän aikoi antautua lääketiedettä tutkimaan. Sitten ei voinut kukaan paheksia rohkeintakaan hänen ajatustensa lentoa, sitten hän voisi olla parantaja, puhdistaja, ei ainoasti ruumiin vaan sielunkin. Ja mikä ääretön erotus viimeksimainitun käsitteen ja sen viran välillä mihin hän alkuansa oli antautua! Vapaan kehittämisen asemesta oli hän ollut pakko-röijyllä rujostuttaa ihmishengen, luontevan käynnin asemesta elämän radalla oli hän jo alkanut sitä kämpiä kiinalaisissa puukengissä.
Hän kiitti taivasta tästä muutoksestaan — taikka ei juuri taivastakaan, — avaruutta, tyhjyyttähän tää oli, hän kiitti ylipäänsä, hän tahtoi kiittää, mutta ketä? Ei ollut hänellä vastaanottajaa enää, hänen vapaa henkensä kökötti epätietoisena oksallaan.