"Oli neiti Karjalainen, hän meni juuri nyt kotiinsa ryytimaan kautta — hän on meidän lähin naapurimme."
"Vielä lähempiä teillä on kadun puolella, aivan vastapäätä, tiedättekö: kaksi pahinta kaupungin kielikelloa."
"Onhan niitä jokapaikassa — ja onhan niitten kanssa tähän asti tultu aikaan", vastasi naisista vanhempi.
"Jaha, hyvähän se on, armas Adelheid", sanoi Ödeberg pilkallisesti. — "Mutta kyllä minun täytyy sinulle suoraan tunnustaa, että ennemmin minä olisin sen nähnyt, että olisitte koreasti pysyneet Ruotsissa."
"Niin, sitä luulen sanomattasikin", vastasi Adelheid; "ei ole ensi kerta kuin sinä, olet tahtonut päästä meistä — jättää meidät köyhyyttä ja kurjuutta kärsimään — oman lapsesi ja minut, joka Jumalan —"
"Sh — sh! Älähän huoli jatkaa, minä tiedän, ei sekään ole ensi kerta kuultua", keskeytti Ödeberg, taputellen Adelheid'ia käsivarrelle. "Enkö minä viimeinkin varustanut teitä semmoisella summalla, että toinen sillä olisi toimeen tullut vuosikausiakin, ja eikö teillä ole neuvoja ollut kartuttaa —"
"Neuvoja? Niin tuo turhan-aikainen kaupanpito, josta oli vahinkoa vaan."
"Hahaha, no, no, sen verran sitä. Kyllä me yhtäkaikki ymmärrämme toisiamme. — Tässä teillä on oikein sopiva asunto, rauhaisa mutta paljon parempi ja lystimpi kuin maalla. Ja koska nyt kerran näillä mailla olette —"
"En minä puolestani olisi huolinut tulla näille maille ollenkaan", puuttui nyt nuori neiti nirpakasti puheesen, "täällä näyttää hyvin vaan ikävänlaiselta, aluksi ainakin; ihmiset ovat epäkohteliaita, ei täällä saa tuttuja eikä mitään."
"No älähän hätäile", sanoi Ödeberg, "kyllä vielä hyvä tulee! Koska nyt kerran täällä olette, aioin juuri sanoa, tulee teidän tutustua muiden kanssa ja pyrkiä hienoimpiinkin seuroihin, siitä on aina hyötyä. Oletteko olleet ainoassakaan huvituksessa vielä?"