Ödeberg naureli ja huusi hänelle: "Niin, terveisiä vaan, kyllä minä huomenna tulen."
Tyttö paiskasi oven kiinni ja juoksi takasin vartovan herrasväkensä luokse.
"Hyvää päivää — hahaa, te vanha veitikka", virkkoi Erik, asettuen akkunasta katsomaan.
Ödeberg naureli ja hieroi leukaansa.
"Älähän luule joutavia", sanoi hän, "ilman suottailin tuon tytön kanssa, vedin hänet luokseni kun hän seisoi tuossa pöydän ääressä — se on tuota Newtonin vetovoiman lakia vaan, isompi ruumis vetää pienemmän luokseen, ja aina ankarammin kuta likemmäksi toinen tulee, hahhaha. Helkkarin makeat muuten, nuo viisitoista-vuotiaat! Heidän viattomuutensa —"
"Ketkä nuo herrasväet ovat, joitten luokse tuo teidän viaton tyttö nyt menee — tunnetteko heitä?"
"Tunnen — viattomuus, näet, on viehättävin kaunistus tytöllä, sitä viehättävämpi kuin se on niin lyhyt-ikäinen, ja sitä suuremmassa arvossa pidettävä miesten puolesta, kun se heitä varten, heidän kiihoituksekseen on olemassa. Se on naisen aroomi — sillä on sama virka, jos saan vertailla, kuin mausteella ruoassa ja viinissä, ja sitä myöten kuin se katoaa, sitä myöten alenee nautittavan arvo, herkku hailaantuu, entinen nektari on kuin yön seisonut sahti, hahaha — juopihan sitä janoonsa, mutta ei siitä muuhun olekaan kuin juuri pahimman janon tyydyttämiseksi."
"No ketkä ne ovat nuo herrasväet, taikka rouvasväki, oikeammin sanoakseni?"
"Jaa, tuo rouva ja neiti, jotka siinä nyt pois ajavat" — Ödeberg kurkisti Erikin olan ylitse, — "rouva Helding ja hänen tyttärensä Hedvig ne ovat."
"Hedvig Helding", toisti Erik ikäänkuin itsekseen.