"Jos olette niin hyvä ja käytte kerran minunkin luonani —"
"Ei taida aika antaa myöten, nyt kun asut Kaivopuiston perimmässä pohjukassa. Mitenkä muuten olet tyytyväinen asuntoosi?"
"Noo, onhan siinä hiljainen, rauhallinen olento. — Niin, sitä vielä pyytäisin, ett'ette huolisi mainita mitään Helding'in herrasväelle minun kodistani ja vanhemmistani —"
"Mitä minä niistä mainitsisin — ole huoleti! Kuule, jos istut esim. Oopriksessa huomenna kello puoli kahdentoista seuduissa, niin tapaamme toinen toisemme siellä — onhan minun tieni siitä sivutse ja voin pistäytyä pikimmältäni sinne."
"Hyvä! Mutta nyt ehkä toverit ovat pelinsä lopettaneet", Erik katsoi kelloonsa ja nousi.
"Pannaanhan pohjaan lasit, niin — no, hyvästi, muista jälkiäsi!"
* * * * *
Puolenpäivän aikana astui Helding'in saliin Ödeberg ja Erik Autio, hyvissä vaatteissa kumpikin: edellinen piti ylipäätään paljon pönäkästä puvusta, jälkimäinen oli tänään omittanut erinomaisen huolen vaatteukselleen.
Erikillä oli niin kumma tunne mielessään, hän melkein vapisi.
Sali oli vähäläntä, vaan valoisa, kaksi akkunaa oli kadulle päin ja vastapäätä oli nimikään kaksi puutarhaan päin. Muissa seinissä oli ovia, kaksi kummassakin. Huonekalusta oli järjestetty muodin mukaan. Puutarhaan päin antavien akkunoiden välillä oli viistossa sohva, nojatuolia ja jakkaraisia molemmin puolin, sohvan takana ja toisen akkunan alla korkeita ruukkukasvia, boston-pöytä taas toisen akkunan alla. Tätä houkuttelevaa perukkaa otollisempi taisi asujainten mielestä kuitenkin olla kadulle päin antava osa salia. Siellä oli työpöytiä, tuolia ja levähdys-sohvia miellyttävässä jokapäiväisessä epäjärjestyksessä, ja siellä istuivat nytkin rouva Helding ja hänen tyttärensä Hedvig.