Erik seurasi hänen esimerkkiään — he jättivät hyvästi ja lupasivat uudistaa käyntinsä niin pian kuin mahdollista.
"Rikas poika — pitäkää häntä hyvänä!" kuiskasi Ödeberg sivumennessä rouva Helding'ille.
7.
Nyt avautui Erikille uusi aika. Suloinen, mutta samassa tuskallinen aika.
Ne hetket, mitkä hän vietti Hedvig Helding'in seurassa, luki hän suloisimmiksi mitä ihmisen osaksi vaan voi tulla. Hän ei kääntänyt silmiänsä Hedvig'istä, katseli häneen usein jumaloitsemisen innossa. Ja silmät saivatkin palkita paljon puutteita puheessa. Hänen tottumattomuutensa vallas-naisten seurassa oli aina sangen tuntuva. Yhtä suulas kuin hän taisi olla tovereinsa seurassa, yhtä saamaton ja harvasanainen hän oli Hedvig'in edessä. Tämä seikka harmitti häntä suuresti, vaan hän ei päässyt vapaaksi tuosta tottumattomuudestaan. "Mitä! osaanhan minä puhua kun vaan tahdon ja alkuun pääsen", rohkasi hän itseänsä. Mutta ei auttanut, hänen täytyi myöntää, ett'ei häneltä salonkipuhelu sujunut liukkaasti; ja paitsi sitä oli hän ensi käynnillään ollut ujo ja hämillään, alku oli siis semmoinen jo, Hedvig varmaankin nauraisi hänelle, jos hän nyt äkkiä koettaisi muuttaa luontoa ja lähteä apinoimaan kaartin-upseerin tapoja. Hän olisi naurettava irvi-kuva, siinä kaikki. Hän huokasi ja sai tyytyä itseensä.
Hän koetti kuitenkin toisinaan sanoa sukkeluuksia, mutta ne olivat melkein aina onnistumattomia; mieli oli pelossa, muoto hävehtynyt, sukkeluus siis tuli esiin höperöisinä sanoina vaan, joille Hedvig muikisti suuta, eikä sydämmellisesti nauranut. Erik sitten aina piti parempana pysyä vakavana: hän oli tosin ikävämpi, mutta luonnollisempi. Mutta usein näkyi Hedvig melkein pitkästyvän hänen seuraansa. Ja Erik taas miettimään ja tuumailemaan, mitä miellyttävää pitäisi puhella. Yölläkin hän valvoi ja ajatteli tätä, hän ikäänkuin valmisteli huomispäiväksi.
Hedvig oli kummallinen. Usein hän oli iloisin ja ystävällisin juuri silloin kun Erik omasta mielestään oli tyhmin — ja päinvastoin kun Erik luuli olevansa oikein älykäs, taisi Hedvig olla hajamielinen ja nurjakin. Sattuma se kai oli, jokin asia hänen mieltään painamassa — mutta paha onni Erikille, jonka älyn-näytteet menivät hukkaan. Joskus kohteli Hedvig Erikiä niin loukkaavalla kylmyydellä, että Erik surusta ei ummistanut silmiänsä yöllä. Vavisten ja varoten pahinta, ilmautui hän Heldingissä seuraavana päivänä — mutta Hedvig olikin nyt sulaa lempeyttä. Silmänräpäyksessä oli suru unhotettu ja ilo takasin tullut.
Kotona ja yksin oli Erik tästä puolen aivan toisellainen kuin ennen. Lukemiset ja muut toimet jäivät peräti takapajulle. Kun hän kirjan aukasi, ei hän päässyt lehteä kääntämään koskaan. Samaa sivua hän vaan tutki, mutta kirjan viisaudella ei ollut enää sijaa hänen päässänsä. Koko hänen mielensä oli Hedvig täyttänyt. Työnsä tätä nykyä oli punniskella, miettiä ja joka puolelta tarkastaa Hedvig'in sanoja. Joka sana Hedvig'in suusta oli, niin pian kuin hän sen kuuli, pysyväiseksi painunut hänen mieleensä. Armahisen sanat ovat helppo ulkoläksy, lyhin kappale katkismuksessa on niihin verraten kova papu purtava. — Ja jokaista Hedvig'in kasvojen liikuntoa katseli hän muistissa uudelleen ja uudelleen, arveli mitä se tarkoitti vai eikö siinä mitään erinäistä tarkoitusta ollutkaan, oliko hän ennen ollut sennäköinen ja millainen oli hän oleva huomenna.
Ulkomuodostaan hän piti paljon huolta. Hänen paidanrintansa, kauluksensa ja mansettinsa olivat aina huikasevan valkoiset, hän teetti uusia vaatteita viimeisen muodin kankaista, osti aina vähän päästä uusia kaulavöitä, kimeltäviä neuloja ja nappia. Kuitenkin, istuessaan peilin edessä, täytyi hänen mielikarvaudekseen tunnustaa, ett'ei hän ollut kaunis mies. "Mutta eihän miehen tarvitse olla kaunis", — lohdutti hän itseänsä — "onhan mitä kauneimmilla vaimoilla useinkin sangen rumat miehet." Hän ajatteli avioliittoa ja rakkautensa juurtui, juurtui!
Kävellen kamarissa edestakaisin puhui hän toisinansa itsekseen ääneensä, oppiaksensa luontevasti sanottaviansa, mutta useimmin tulos näistä harjoituksista ei ollut niin mikään; puheensa pukeutui kuitenkin aina parempaan, muotoon, taikka hylättiin koko sanottava kelvottomana.