William Karjalainen oli erinomaisen kaunis poika, noin seitsemäntoista tai kahdeksantoista ijässä. Norea vartalo, hieno iho, tummakka tukka ja vilkkaat silmät — siihen vielä luonteva, hilpeä käytös, vapaat liikkeet, ikäänkuin olisi mies kotonaan joka paikassa — siinä Elsan veli.
Erik huokasi ja synkistyi. Aamun päätökset alkoivat horjua.
"Mikä piru tuon poikapahasen tänne tuuli!" mutisi hän itsekseen; "ja ihan ilkeimmäksi kiusaksi minulle. Hän hankkii veneen, hän on taitava purjehtija, luotettava perämies, hän viepi kiitokset — eiköhän se loppi koeta viedä minulta vielä Hedvig'inkin."
Hän pudisti nyrkkiänsä ja kiroili sydämessään tulokasta. Hän vihasi William Karjalaista heti ensi silmänräpäyksestä.
Ja kun hän Hedvig'iin katsahti, ei suinkaan voinut laimeta hänen vihansa.
Hedvig'in silmät seurasivat William'ia jokseenkin uskollisesti, ja kun William katseli häneen, hymyilivät molemmat — niin tarkoittavasti, kuten Erikistä näytti.
Mutta aikaa ei ollut pitkiin arveluihin. Seura läksi menemään rantaan.
Taivas näkyi suosivan tätä matkaa. Heijaisevan sinisellä laella liiteli kauniisti kartatuita pilvenkokkia. Tuuli kävi luoteesta, tasaisesti aaltoili avara vedenpinta, joskus vaan tuli vilppaampi tuulahdus mikä tiellensä tuiskahti tähtiä tuhansia.
Merimiehen mielestä olisi tämä ilma tuntunut kovin tyyneltä purjehdus-ilmaksi, vaan lystäilijä-seuralle, jossa enin osa oli naisia, oli se sangen sopiva.
Tultiin Kaivopuiston rantaan, missä laiturista köydessä lainosilla kiikkui sievä pursi.