Sinne nyt ensin tytöt teppailivat ja sijoittuivat. Sitten hyppäsivät herrat venheesen. Nuorat purettiin, purjeet pullistuivat ja yhä nopeammin läksi pursi kiitämään kimeltelevällä selällä.
Karjalainen oli kuin itsestänsä määrätty astunut perämieheksi ja johtajaksi, ja Autio ei huolinut siihen virkaan sitten sekaantua. Autio oli tosin hyvä urheilija hänkin, purjehtija, pyssymies ja polkupyörällä ajaja, — vaan hänen täytyi itseksensä tunnustaa, ett'ei hän ensiksimainitussa urheilussa ainakaan vetänyt vertoja tälle pojalle, joka näytti asuneen enemmän aikaa merellä kuin maalla. Karjalainen tiesi hyväkseen käyttää pienintäkin puuskahusta, tulipa se miltä haaralta hyvänsä saarien syrjitse, hän suikahti salmiloista risteilemättä ja sai aluksensa menemään tällä vähällä, tuulella niin että kuohu keulanlaidalla lensi.
Erik oli jokseenkin hyvällä mielellä sentään, sillä Hedvig oli taas kääntynyt hänen puoleensa. Hedvig iloitsi sydämen pohjasta tästä raittiista, virvoittavasta huvituksesta, ja kiitteli Erikiä, joka sen oli toimeenpannut.
Erik oli kuitenkin jo katunut koko tuumaansa.
Niin tultiin ihanalle saarelle, noustiin maalle, herrat tekivät valkean ja Elsa Karjalainen tarjoutui emännöitsijäksi ja rupesi kahvia keittämään.
Kohta istuivat kaikki, ilomielin pakinoiden kahvipannun ääressä, ja tulivat kaikki siihen päätökseen, ett'ei milloinkaan maistu kahvi niin hyvältä kuin silloin, koska se keitetään ja nautitaan ulkona luonnon helmassa.
Sitten lähdettiin kävelemään, noustiin vähän matkaa sisempänä olevalle mäelle, josta Erik oli sanonut olevan erinomaisen kauniin näköalan saariston yli. Niin se olikin, näköala ihastutti kaikkia, ja taas sai Erik kiitoksia ehdotuksestaan.
Erik piti kaiken aikaa tarkalla silmällä Hedvig'in ja William Karjalaisen käytöstä, vaan ei saanut syytä mitään kateuteen. Hedvig, samaten kuin neidet Hellberg ja Hiltunen, näkyi pitävän Williamia enemmän poikana, jolle ei vielä ansainnut sievistellä ja pauloja asettaa heidän puoleltaan. Ja Elsa komensi häntä, milloin polttopuita taikka sytykkeitä hankkimaan, milloin tietä raivaamaan vehmaissa, milloin kukkia noukkimaan vesiperäisille paikoille, milloin juoksemaan edelle katsastamaan parasta istumapaikkaa, milloin mihinkin, ja William täytti käskyt kerkeästi ja ripeästi. Ei hänellä ollut aikaa eikä näyttänyt haluakaan olevan pitkiin puheisiin naisten kanssa.
Nytkin huusi Elsa häntä, ja he menivät edelläpäin rantaan takasin.
Kun muutkin sinne saapuivat, olivat jo ruokavarat somasti laaditut nurmelle levitetylle valkoiselle pöytäliinalle. Kävelymatkasta oli hyvä ruokahalu jokaisella. Varat vähenivät sangen sukkelaan, ja viinillä virutettiin ruoka alas. Naiset kehottivat Erikiä pitämään pienen tilaisuuteen soveliaan puheen. Erik nauroi eikä myöntynyt siihen mitenkään, sanoen ei olevansa mikään puhuja. — Elsa Karjalainen nyt nosti lasinsa ja lausui: