"Päättynyt on kohta tämäkin rattoisa päivä. Äsken ilossa vietetyt hetket kuuluvat muistojen piiriin jo. — Syystä ylistetään tällaisia huvimatkoja niin erittäin hauskoiksi, ja minä toivon että, nyt kun alku on tehty, tämä seura ei ole tyytyvä tähän yhteen matkaan, vaan vast'edes vielä usein on hankkiva saman virvoituksen ruumiillensa ja sielulleen. Meri-ilma tuopi meille terveyttä ja iloa mieleen. Mutta ei siinä kyllä! Mitä me tunnemme erittäinkin näin luonnon helmassa, mitä me tunnemme kun kiikumme meren aalloilla, mitä me tunnemme kun nousemme vuoren kukkulalle? Me tunnemme vapauden hengen kohottavan meidän rintaamme. Uljaasti me katsahdamme ympärillemme, me näemme siintäviä selkiä, viheröitseviä saloja ja saaria, ja toinenkin tunne on nyt valloilla sielussamme: ihastuksen, rakkauden tunne meidän luonnonihanaa isäinmaatamme kohtaan. Niin me rakastamme tätä maata ja sen asukkaita, me lupaamme kaikki sitä rakastaa ja palvella kuolinhetkeen saakka. Ja olkoon kauniin muisto tästäkin matkasta, että se on opettanut meitä rakastamaan vapautta, isänmaata ja yksimielisyyttä isänmaallisissa toimissamme. Suomen malja!"
"Hyvä, hyvä, eläköön!" huusivat kaikki yhteen suuhun. Kilistettiin ja juotiin pohjaan.
Itsensä tyytyväisen näköisenä rupesi Elsa nyt korjaamaan pois ruokaloput ja astiat.
Erik oli hieman häpeissänsä. Nainen oli ollut taitavampi kuin hän, lukenut mies, ajatteli tietoviisas.
Hedvig ja neidet Hellberg ja Hiltunen alkoivat sitoa kiehkuroita heidän poimimista kukkaisistansa, ja kutsuivat Erikiä auttamaan; ja tämä oli nyt aivan kernas siihen.
William Karjalainen meni metsikköön hakemaan hanka-tapiksi sopivaa puuta: hän pelkäsi että paluumatkalla saisivat ryhtyä airoihin, ja toinen hanka oli vikanainen.
Kiehkuroista oli kaksi valmista kaksi vielä tehtävää, kun Hedvig hyppäsi ylös sanoen:
"Viini on mennyt päähäni, minun täytyy vähän kävellä; tehkää te viimeiset kiehkurat!"
Erik synkistyi. Kävisikö hänen jättäminen työnsä, eikö se olisi epäkohteliaisuus taas? Ja jos Hedvig ei ottaisikaan häntä seuraajaksensa, eikö se olisi häpeällistä hänelle taas? Niin, ja hulluahan se olisi, juosta jälkeen — arvaisivathan kaikki hänen mustasukkaisuutensa.
Hän istui otsa rypyissä ja käänteli taitamattomasti kukkia käsissään. Hänen korvansa kuulo oli kiintynyt metsikköön päin.