"Kas niin! no mitenkäs — jo kuuluu sieltä puhelemista — naurua — he ovat tavanneet toisensa —"
Ja hän alkoi itsekseen kiroilla koko tätä huvimatkaa, kiroilla itseänsä, joka sen pani toimeen, kiroilla Karjalaista — "aah! taas Hedvig siellä nauraa — nauraa kitkuttaa oikein —"
Puhkuen jatkoi hän tuota ilkeätä työtä, hän olisi halusta heittänyt nuo kiehkurat Hellberg'iä ja Hiltusta vasten silmiä.
Kohta tuli arvoin Elsakin auttamaan. Kiehkurat saatiin valmiiksi, mutta ei kuulunut Hedvig'iä eikä William Karjalaista.
"Missähän ne niin kauan viipyvät!" kummasteli Elsa.
Erik istui liikahtamatta, puhumatta; hänen mielensä oli musta — hän odotti, odotti — hän tarkkasi joka rahinata — mutta ei tullut ketään, William hankansa kanssa ja Hedvig viini päässä olivat yhä vaan metsässä — hän kiroili ja noitui. —
No viimein, nyt tulevat.
Erikin silmät koettivat tunkea ihan heidän lävitsensä.
"Oo! joko olette odottaneet? Mitä jos en olisi ollenkaan tullut! minä olin aivan eksyä metsässä. Oi, kuinka olen juoksennellut!" ja Hedvig vaipui väsyneenä nurmelle istumaan.
Hän oli hyvin punanen ja näytti tyytymättömältä, vaan Aution silmä ei tahtonut uskoa tuota tyytymättömyyttä.