Viiden aikana iltapäivää käveli Erik esplanaadissa. Hänellä ei ollut mitään tekemistä taikka oikeammin häntä ei haluttanut työ näihin aikoihin. Hän ei tietänyt miten kuolettaa sitä aikaa, jota hän ei viettänyt Hedvig'in luona. Kello kuusi aikoi hän mennä sinne taas, mutta vielä oli tunti siksi, hän istahtui penkille ja piirteli hiekkaan kepillään.
Joku ajoi eteläistä esplanaadi-katua hänen takanansa hyvää kyytiä. Hän kääntyi katsomaan.
"Eikö se ole Hedvig, joka siinä istuu roskassa!" Hän hyppäsi penkiltä. "Niin, niin tottakin, Hedvig se on, tunnenhan minä vaikk'en silmiä näe tuon tiheän harson tähden — mihinkä hän menee — aivan yksin — ja vosikalla, vaikka aamupuolella sanoi: 'niillä en koskaan tahdo ajaa!" Enempää ajattelematta rupesi hän juoksemaan, mutta hiljensi kulkuansa, kun havaitsi että kaikki kävelijät kummastellen katsoivat häneen.
"Luulevat minua hulluksi ja kokoutuvat vielä minun ympärilleni."
Roska kääntyi kulmasta, numero 19 välähti peräpeilillä.
"Ja juuri aioin mennä heille", hän pysähtyi. "Tämä toivo taas hukkaan!"
"Olisikohan hänellä joku salainen käynti — miksi hänellä oli harso silmillä näin kuumalla ilmalla, eikä parasolli varjona — hän moitti minun edessäni vossikoita — hän ei kutsunut minua täksi illaksi —"
Ennenkuin hän itse tiesikään, oli hänen mieleensä astunut taas tuo akkunaan kurkistava upseeri uudessa loistossa.
"Menen Helding'iin, niin saanhan siellä tietää minne hän ajoi."
Hän kääntyi kaivopuistoon päin, mutta seisahtui kohta taas.