"Mutta sinä kirottu hölmö! Tuossahan Hedvig tulee kamaristaan verannalle! Ja sinä uskallat luulla hänen Hultencranz'in luona olevan — Mutta jos hän kävi kuitenkin ja palasi kohta. Ei, ei hän olisi ennättänyt, samalla hevosella hän ei tullut, ja aina siitä kuin se palasi, jopa vähän ennenkin, olen minä vartioinut. Kotona hän on ollut kaiken iltaa. — Näet nyt minkä arvoiset sinun epäluulosi ovat!"
Näin itsekseen puhellen katseli hän kyyryllänsä aituuksen raosta. Hänen kasvoissansa vaihtui yö päivään. Ihastelevilla, sydämen pohjasta kiitollisilla silmillä seurasi hän Hedvig'in liikuntoja.
Hedvig astahti alas verannalta ryytimaahan.
"Mutta onko se Hedvig? — voi onneton kuinka petyit, Elsa Karjalainen se on, hänen hattunsa, hänen pitkä sadetakkinsa — harso hänenkin silmiensä edessä, nyt ovat naamastaan arkoja nuo naiset — niin Elsa se oli, hän meni kotiinsa — Mutta Hedvig? Miks'ei Hedvig'iä näy missään — miks'ei hän saattanut Elsaa edes verannalle, ja tämä kumminkin seisoi siinä jonkun aikaa — niin, hän katsoi kadulle päin, ikäänkuin sieltä odottaisi jotakuta — ei ovessakaan Hedvig'iä näkynyt, ja tavallisesti hän saattaa aina rajalle asti. — Voi, voi, ei Hedvig ole kotona sittenkään — Elsa Karjalainen on näin myöhään häntä odottanut, turhaan niinkuin minäkin — Herra Jumala, mitä tämä merkitse —?"
Ja saman epätietoisuuden tuskissa tuli Erik kotiinsa.
10.
"Kauan sinä olet maannut tänään", ihmetteli rouva Helding, kun Hedvig viimein kello puolivälissä yhdeksän ilmaantui kahville.
"Päätä kivisti, eikä se ole oikein selvä nytkään", vastasi Hedvig väännellen kasvojaan.
Hän kaasi kahvia itselleen ja istuutui sitä juomaan.
"Onko Martta mennyt torille?" kysyi hän sitten, ikäänkuin sanoakseen jotakin.