"Niin, ja muitakin: onhan Heinonen täältä meidän omasta pitäjästämme —"
"Joka pienestä pitäen on ollut poissa täältä, häntä et edes tunnekaan enää. Missä hän siellä onkaan?"
"Uusperin tehtaassa ja Mikaanin verstaassa, sen sanoi Heinosen leski viimeinkin kun tavattiin. Ja on vielä kolmaskin tuttu, kauppias Kossman, joka ennen Jyväskylässä oli."
"No hänen luokse voisit mennä. — Minusta on parempi ett'et aja Erikin asuntoon, hän voisi sitä vaan pahaksua. Aja joko kestikievariin taikka Kossmaniin."
"Hyvä! Ja leninkikankaita tuo ukko teille ja hyviä — missä ovat Miina ja Anna?"
"Ne menivät naapuritaloon, kyllä kohta tulevat. — Jaa, puku nyt oikein totuutta Erikille, vahvista häntä pysymään kerran alkamallansa uralla, pysymään Jumalan pelvossa ja siivoudessa, varoita häntä karttamaan Ödebergiä ja muita pahoja ihmisiä ja pyydä häntä kääntymään taas meidän puoleemme, meidän hyväksi pojaksemme mikä hän oli ennen — hänen väliäpitämättömyytensä on surettanut minua syvästi, vaikka olen sulkenut surun sydämeeni, enkä sitä juuri näytellyt. — Jaa, jaa, paljon olen jo kokenut murhetta muutoinkin tässä maailmassa: veljeni kuoli äkkiä, sitten rakas lapsemme, vanhin tyttäremme — en voisi kolmatta kohtausta enää kestää. —"
* * * * *
Aution tila oli avarimpia, viljavimpia pitäjässä. Se oli eteläpäässä joen varrella, likellä oli koski ja siihen rakennetut saha ja mylly kuuluivat nekin tilaan.
Edellisellä omistajalla oli kuusi lasta: kolme tytärtä, kolme poikaa. Tyttäret pääsivät aikaisin hyviin naimisiin, keskimäinen poika kuoli. Jälellä oleville kahdelle pojalle, joiden ijänväliä oli päälle kymmenen vuoden, päätti hän panna suuren tilansa kahtia. Vanhempi oli saapa päätalon, nuorempi uudistalon ylempänä ynnä vesirakennukset, joita käyttämään, hän näytti halua. — Mutta näistä tuumista ei tullut totta.
Nuoremman pojan luonto ei mukautunut isän säädöksiin. Hän oli käynyt kouluja montakin, mutta ei pysynyt kauan missään. Milloin tuhlasi hän ja nosti velkoja niin hurjasti, että isä katsoi tarpeelliseksi siirtää hänet toisiin oloihin toiseen kaupunkiin, milloin taas heittäytyi hän huonoihin juoniin ja pantiin pois. Hänen ja kotiväen väli kävi yhä kireämmäksi ja ritkahti viimein rikki. Isä ja poika tekivät eron ijäksi; edellinen varusti vielä viimeisen kerran poikaansa suurella summalla, poika luopui muista vaatimuksista ja meni, nimellä Ödeberg, maailmaan onneansa etsimään. Viisi vuotta oli hän poissa, kuudentena ilmaantui hän äkkiä kotipitäjääsen ja alkoi käräjänkäynnin veljeänsä, Aution nykyistä isäntää, vastaan, saadaksensa muka perintönsä, puolen tilasta. Antero olisi suostunut sovintokauppaan, mutta vähempiin ehtoihin toinen ei tyytynyt. Epäsopu — voimme melkein sanoa viha — veljien välillä yltyi yltymistään, olletikin kun aika oli tuottanut vielä suurempia eroituksia heidän keskensä. Ödeberg oli herrastunut ja ylenkatsoi tyyten tyhmää veljeänsä. Hänen mielipiteensä olivat entistään vielä paljon huonommat, Antero kauhistui kuulla hänen jumalattomuuttansa ja turmelevia ajatuksiaan. No, kauan hänen ei tarvinnut niitä kuullakaan. Ensi käräjissä kumottiin Ödebergin vaatimukset, hän oli aikanansa vierasten läsnäollessa luopunut perinnöstä, ja oli paitsi sitä jo isän eläessä saanut melkein sen vastaavaa. Ödeberg meni matkoihinsa vihoissaan, ja oli joitakuita vuosia poissa taas. Tuli sitten Suomeen rikkaana miehenä, kuten huhuttiin, ja rupesi kauppamieheksi merikaupunkiin. Mutta rikkautensa ei tainnut olla kovin kehuttava, hän teki konkurssin kohtakin ja katosi kolmannen kerran näyttämöltä. Hänestä ei kuulunut sitten mitään moneen Herran vuoteen, kunnes kauppias Silvennoinen ilmoitti Anterolle, hänen palanneen taaskin suurilla rikkauksilla varustettuna ja asettuneen tehtailijaksi pääkaupungin likitienoille. Mistä hän tuli ja miten hän oli rikastunut, sitä ei tiedetty, mutta ainakin Antero epäili hänen rahakeinoinsa rehellisyyttä.