Hedvig'in vaatetus veti tavallisesti pari tuntia, mutta tänään hän oli vähän joutusampi, kello oli vast'ikään alkanut käydä yhtätoista, kun hän jo tuli saliin taas, istuutui tuolilleen ja otti esille tuon ijankaikkisen virkkauksensa, mikä vierasten ollessa oli todisteena hänen ahkeruudestansa ja kodikkuudestansa.
Monta minuttia ei oltu istuttu, ennenkuin jo astuikin sisälle Erik Autio.
Hän oli vaalea, silmät kuivat, polttavat kuin raivoisi sisällinen tuli hänessä. Hänen hymynsä oli teeskennelty, kun hän soperti tervehdyksensä.
Hänestä näytti Hedvig niin erinomaisen punakalta tänäpäivänä, hänestä Hedvig'in silmät eivät olleet vilkkaat kuin muulloin, ne olivat sameat ja ikäänkuin karttivat häntä.
Katkerasti valitti Erikin sydän. Naiset odottivat ilmoitusta, että kohta vaunut tulisivat, mutta Erik alkoikin aivan toisin.
"Minä tapasin Ödeberg'in eilen", alkoi hän tuntuvasti vapisevalla äänellä — "hän taisi sitten käydä täälläkin?"
"Ei hän ole käynyt", vastasi rouva Helding, "— kas kun ei tullut tervehtimään, vaikka kaupungissa oli."
"Hm! ja hän surkutteli kuitenkin teitä — neiti Hedvig'iä erittäin, kun on niin vähän tuttavia teillä — ja vähän huvituksia teillä — nyt — ennenkuin 'sesonkiin' päästään."
Hedvig katsahti kummastellen Erikiin: mitä tämä oraileva, sepitetyltä näyttävä alku tarkoittanee?
"Niin, kyllä meillä ensimmältä monasti oli hyviä ikävä", vastasi rouva Helding, vaan jatkoi heti heltyvästi: "mutta sitte kun herra Autio tuli meidän tutuksemme —"