"Täällä on kuitenkin monta iloista perhettä", keskeytti Autio epäkohteliaasti, "— erittäin upseeristossa — nuoria rouvia, joihin neiti Hedvig ehkä hyvin tutustuisi — mutta ehkä tunnettekin, ehkä neiti Hedvig tunteekin heitä jo joitakuita, esimerkiksi — Hultencranz'in?"
Nyt olisi Hedvig ehkä punastunut, mutta hänellä oli jo ennestään niin kauniit ruusut poskillaan, etteivät ne kauniimmiksi voineet tulla. Sen hän tiesi ja katsahti avonaisesti Erikiin, joka nyt ei lyönyt silmiänsä alas hänkään.
"Ei minulla ainakaan ole kunnia tuntea Hultencranz'ia eikä muitakaan upseerin-herrasväkiä", vastasi Hedvig selvästi.
Erik ei tiennyt mitä uskoa.
"Emme niitä vielä tunne", lisäsi rouva Helding, "mutta tanssissa voipi Hedvig — ja minäkin — tuonnempaan tulla esitellyksi useammallekin — jahka nyt sesonki alkaa, kuten sanoitte."
Hedvig virkkasi ja tuumiskeli. Mutta kohta näytti naurun-halu rupeavan häntä kiusaamaan niin, että tuskin taisi sitä hillitä.
Hän sai nyt valmiiksi nipun virkkauksessaan, ja puri kauan aikaa lankaa poikki, peittäen siten nauruansa.
"Eilen kun kävelin, näytti minusta ihan kuin olisi neiti Hedvig ajanut sivutse", alkoi taas Erik. Nyt Hedvig purskahti nauruun. "Missä te minun näitte?" kysyi hän yhä nauraen. "Esplanaadissa kävelin ja te ajoitte eteläistä esplanadikatua", vastasi Erik, vähän nauraen hänkin. Hedvig'in luonnollinen iloisuus rupesi rauhoittamaan hänen mieltänsä. "Tekö se olitte?"
"No ettekö te tunteneet, ettekö sen paremmin tunne minua?" ilvehteli Hedvig.
"Teillä oli harso silmien edessä — eli sillä naisella, joka siinä ajoi, — ja koska olitte sanoneet ettette tahdo ajaa vossikoilla, niin —"