"Täytyyhän niillä joskus ajaa sentään!" virkkoi Hedvig totisempana taas. "Minä se olin, minä kävin ompelija-neiden luona — jos niin tarkoin tahdotte tietää." Ja Hedvig nykäsi niskojaan.
Erik oli vaiti, hän ei uskaltanut enää kysellä.
Ompelija-neiden luona. Niin, miks'ei, se on aivan mahdollista, aivan mahdollista! Nuo lurjukset käyttivät minua narrina, neuvoivat ja kävellyttivät toiseen päähän kaupunkia, ja Hedvig sill'aikaa ehti vaikka sata kertaa kotiinsa taas. Sen vietävät, nuo vossikat, en minäkään huoli niillä koskaan ajaa.
Ompelija-neiden luona. Ja hän ei tunne Hultencranz'ia eikä muita. Mahdollista sekin. Luultavaakin, koska hän ompelija-neiden luokse ajoi, eikä — Voi jos olisin varma! mutta mitenkä hän näytti niin: kummalliselta, ja näyttää vielä.
"Niin, Hedvig kävi ompelija-neiden luona teettämässä —" alkoi rouva Helding aivan kuin vahvistukseksi, vaan Hedvig keskeytti:
"No mitä siitä nyt sen enempää."
No kas nyt, sanoi Erik itseksensä, kävihän hän ompelija-neiden luona — kas nyt kun taas selviää, nuo uhkaavat pilvet haihtuvat päivän sädetten tieltä — ja päivä, kirkas päivä on minun Hedvigini. — Onkohan hän näin punanen ollut muulloin? Ah, kuinka ihana, kuinka herttainen!
Hän katseli niin, niin hellästi Hedvig'iin. Hänen kasvonsa saivat vähitellen taas tavallisen tyyneen muotonsa.
"Mutta mitenkä meidän lysti-ajon kanssa käy? sai nyt rouva Helding sanoneeksi."
"Ah, niin!" säpsähti Erik. "Kyllä vaunut saadaan — joko nyt heti mielitte lähteä, niin käväsen käskemään tänne ne."