"Niin, hän asuu sisarensa kanssa, niin ihan naapurissa se veijari asuu, ja ties sen kuinka kauan vielä. Missä kamarissa, sit'en tiedä — sen vaan tiedän että kaksi on Elsalla kamaria, vähäinen salintapainen ja kyökki, niinhän Hedvig on sanonut. No arvatenkin hän ei ole paljon kotona. Hedvig ja hän eivät ole tavanneet toisiansa näinä päivinä, sen olen melkein selväksi vakoillut. — Pahasti minä pelkäsin tuota helkkarin Adonista, mutta ei Hedvig häntä rakasta. Ketä Hedvig rakastaa? Ei hän taida minuakaan rakastaa, eikä sano edes tuntevansa Hultencranz'ia — Karjalainen olisi kauniin meistä kolmesta, ole varoillasi, ole varoillasi vaan! Vahdi niinkuin illallakin, pettyypä toisinaan ja —
"Hitto, mikä ajatus nyt päähäni lensi! — —
"Petyinkö tosiaankin illalla, oliko se Elsa vai oliko se Hedvig. Aivan samalla tavalla Hedvig tänään tepitti rappusia alas. Mutta Elsan oli hattu ja ainakin hurstuin. Niin; niin — mitä kujeita! ja harso silmien edessä! Mutta mitenkä ne Hedvig'illä olivat? Lainalla ehkä — kas, kas, jo ymmärrän: — mitä hän ompeluttaa, ehkä hurstuinta juuri — hän ei tahtonut sitä ilmaista — ehkä Elsan hurstuin on mallina — entä jos Elsa edistää — ties sen tuommoinen vapaa — — oi sentään, ei hän tiedä, ei hän tiedä mitään — akkunoita ei ole pää-seinässä. — Hedvig oli tänään toisellainen kuin muulloin, siinä en pety!
"Haa, mitä hirveitä ajatuksia! Minä olen aivan väärää jälkeä ajanut — pois täältä, mitä kello on", hän veti kellon taskusta — "yli 11 jo." Hän viskasi tiskille maksettavansa ja riensi pois.
Hän läksi juosten Kaivopuistoon, mutta muuan poliisi astui esiin kadunkulmasta ja katseli häneen oudoksuen; hänen täytyi hiljentää kulkuansa, hänen muistiinsa juolahti isänsä murhe-ilveilys ja saatti hänet vielä oneammalle mielelle.
Hengästyneenä ja kovasti tykyttävällä sydämellä tuli hän eiliselle vahtipaikalleen Helding'in aituuksen luona. Hän kyyristyi ja kurkisti joka taholle ryytimaata, odotti ja kuunteli — mutta ei mitään.
Ahaa, ovi avattiin! Ehkä tulin oikealla ajalla sittenkin —
Kyökin ovi se olikin, ja se jäi pikkuiselle raolle.
"Tokko tuo Martta homsu on huomannut minun ja nyt pitää minua silmällä. Joko hänkin tässä poliisiksi rupeaa — — luulee minua varkaaksi, ehkä — — hän kai jo eilen näki minun täällä, ja ilmoittaa vielä herrasväelleen näitä hulluuksia!"
Hänen täytyi hiipsahtaa vähän edemmäs, ja alkoi sitten taas vartioimistaan — täältä nähden oli verannan ovi melkein puun-oksien peitossa, selvässä sitävastoin Elsa Karjalaisen huoneus, etenkin tämänpuoleinen akkuna, jota paitsi valkoset kartiinit peitti vielä puoliväliin nouseva punanen esirippu.