"Täältä ei Martta minua näe enään", kuiskasi hän itsekseen katsottuansa vielä kerran aitausta pitkin, ja käänsi nyt huomionsa eteensä taas; hänen silmänsä tarkasti tuota akkunaa — kas! esirippu oli pudonnut — "Mitä, mitä — ah! käsi sieppasi sen ylös taas — nainen se oli, nainen — —" hän katsoa muljotteli että silmät olivat tungeta kuopistaan — turhaan, esirippu oli paikoillaan; tyyntä ja hiljaista oli kaikkialla, paitsi Erikin rinnassa, missä yhä hassummin riehui.
"Hedvig, Hedvig!" hän väänteli käsiään.
"No mutta hillitse itsesi hiidessä! Elsahan se oli, Elsan kamari se on, hänen veljensä asuu toisella puolella — Et sitä tiedä — ja oliko se tuon laihan Elsan käsi — — mitä tässä nyt teen —" Hän juoksi tontin toiselle puolelle nähdäkseen toisen puolen akkunaa, mutta sieltä oli väli pitempi ja epäselvempi, hänen olisi pitänyt tunkea pihaan ensin ja sieltä kuului vihaisen koiran uhkaava murina — housut retkuina pääset poliisin helmoihin sinä, ajatteli hän ajoissa ja muisti taas isänsä murhe-ilveilystä.
Epätoivossa tuli Erik tänä yönä kotiin.
Hän heittäytyi vaatteissaan vuoteelle, puhkasi ja kiroili. Hänen kiihoittunut mielikuvituksensa loihti esiin kiusaavia näkyjä. Milloin karkasi hän ylös ja käveli pitkillä askeleilla kamarissaan, milloin oli hän mennä ulos kaupunkiin, milloin koetti hän tyyntyä ja viskautui levolle taas, vaan alkoi kohta jälleen samaa elämätä.
Kurjana, uuvuksissa vastaanotti hän uuden päivän.
11.
Martta ihan huudahti säikähdyksestä, kun hän seuraavana aamupäivänä yht'äkkiä näki Erik Aution vaaleat, riutuneet kasvot kyökin ovessa.
"Hsh!" kuiskasi Erik, "onko neiti Karjalainen käynyt täällä iltasilla myöhään — toissa iltana ja illalla — noin yhdentoista aikana mennyt pois — tiedättekö?"
"En minä varmaan —" alkoi ääneensä Martta.