"Teidän puheenne ja puolustuksenne taas", jatkoi tuomari, "ovat sangen epäiltävät, se täytyy teidän itsennekin myöntää. Jo tuokin seikka, että mies joka kaiken päivää on ollut kovassa peltotyössä, lähtee vielä vastaksia taittamaan, joka pikemmin on vaimoväen tointa, heti kuuluu oudolta, ja on näyttäytynytkin valheelliseksi puheeksi. Sitten kertomus kulkevasta herrasta on ollut liian myöhäinen, voidaksensa olla uskottava — ja että sitä vielä myöhemmin olette lisänneet ja korjailleet, ei suinkaan sen arvoa kohota — päinvastoin, sen viimeiset kohdat ovat kaikista heikoimmat. Sanokaas, mitä varten matkustaja tarvitseisi kieltää ketään ihmistä ilmoittamasta nähneensä häntä, vaikka vast'ikään hänet on nähnyt toinen, jonka kautta kyllä hänen kulkunsa voisi tulla ilmi. — Vieläkö teillä on muuta sanomista?"
"Ei, sen vaan vakuutan aina, että olen syytön, aivan syytön".
Näin loppui tällä kertaa tutkimus. Yhteen aikaan oli toivo pikkusen pilkistänyt Taaville, mutta kohta pimenivät häntä uhkaavat pilvet yhä mustemmiksi vaan. Miltei hän toivonut että salama samassa hänet tappaisi, sillä kauhistavaa oli ajatella noita äärettömän pitkiä vankeuden päiviä. Syvästi huoaten seurasi hän nimismiestä käräjäsalista.
Asia lykättiin toisiin välikäräjiin. Niissä kuultavina vieraina-miehinä mainittiin: pohjolainen Juho Hirvonen, Sota-Matti ja Anna Lehto.
X.
Hannulan Timo ja Lotta olivat myös olleet käräjissä saapuvilla kuulustelemista varten, jos sitä vaadittaisiin; he olisivat muutenkin tulleet saadaksensa tavata poikaansa. "Voi jos Jumala antaisi meille meidän Taavimme takaisin", oli Lotta huo'annut ja monta monituista kertaa kysynyt mieheltänsä: "uskotko sinä Taavin pääsevän vapaaksi?" "Uskon, uskon. Jumala on vanhurskas Jumala, Hän kurittaa meitä, vaan ei Hän hyljää", niin lohdutti Timo aina, silloinkin kun oma luottamuksensa järkkyi, kun päivä meni, toinen tuli odotuksessa, että jotakin tulisi ilmi, mikä voisi pelastaa Taavin, vaan pelastajasta ei tullut tietoa mitään. Näin olivat nämä vanhat yhäti toivon ja pelon vaiheilla. Heidän sydämissänsä eli se toivo, että näissä käräjissä jo kaikki oli selkenevä, epäluulo Taavia vastaan katoava, ja heille tuleva se ilo, että saavat viedä poikansa puhtaana miehenä muassaan kotiin. Vaan he eivät uskaltaneet antautua tähän iloiseen toivoon — vieläpä he tahtoivat toisinaan poistaa sen sydämistänsäkin, vaikk'ei se poistunut. Mitä ihminen hartaimmin toivoo, sen toteutumista hän ei tohdi uskoa.
Jokseenkin tyynellä mielellä he ilmautuivat kansajoukkoon, jossa näkivät paljon tuttavia ja ystäviä. Hannulan Timo ja Lotta olivat viime aikoina istuneet aina vaan kotona, mutta siellä olivat he silloin tällöin saaneet vastaanottaa myötätuntoisuuden ja ystävyyden osoitteita niinkuin luonakäyntejä, kirjeitä, terveisiä. Lotta, joka alusta tuon onnettoman tapauksen jälkeen, oli sanonut: "mitä meistä enää ihmiset lukua pitävät!" — Lotta etenkin oli löytänyt lohdutusta näissä osoitteissa, sillä hän piti paljon ihmisten hyvästä ajatuksesta; ja niinhyvin hän kuin Timokin tulivat vähitellen siihen luuloon, että kaikki heidän hyvät tuttavansa olivat pysyneet muuttumattomina heitä kohtaan. Mutta olivatko todella noita hyviä tuttuja ja ystäviä nämä täällä käräjä-pihassa? Olivatko Hannulaiset olleet niin kauvan kotonurkkiensa sisällä, ett'ei heitä enää tunnettu? Ei — vaan näin julkisessa paikassa ei ole ystäviä surevilla vanhemmilla, joiden poika siinä seisoo suuresta rikoksesta syytettynä oikeuden edessä. Näette, eihän sitä tiedetty vaikka vanhemmatkin olisivat siihen osalliset, ei niiden kanssa sovellu seurustella. Uteliaisuus ja halu koota virikkeitä kylän juoruihin — ne olivat olleet tuon myötätuntoisuuden vaikutteet. — Kun Timo ja Lotta ilmautuivat, niin muutamat heihin katsoa töllistivät, toiset kääntyivät pois ja kuiskuttivat keskenänsä, juuri joku vastasi Timon tervehdykseen vähäisellä päännyökkäyksellä, vaan näytti senjälkeen sangen hävehtyneeltä. No, paraat ystävät olivat pitäneet parempana jäädä kotiin, siinä säilyttivät ystävyyttänsä — se lohdutus Hannulaisille jäi. Mutta tämä vastaanotto nyreytti heidän entisestäkin arkatuntoista mieltänsä, ja Lotalta ei ollut itku kaukana.
He istuivat erillänsä muista ihmisistä ja odottivat. Ei kukaan heitä puhutellut eikä lähestynyt, he näkivät todistajan toisensa jälkeen menevän huoneesen ja tulevan ulos, he näkivät miten ihmiset jokaisen uuden todistuksen jälkeen kiivaammin puhelivat keskenänsä ja useammin pudistelivat päätänsä, he kuulivat myös katkonaisia lauseita: "se oli sentään painava todistus", "ei hänen käy hyvin", "joko hän tunnustaa?" j.n.e. Tunnit kuluivat heidän mielestänsä hirveän hitaasti.
Viimein astuivat ovesta Hovilainen, nimismies ja Taavi. Ensinmainittu ei viitsinyt katsahtaakaan Hannulaisiin; mahdollista on myös että hän pelkäsi Timon synkeitä silmäyksiä, eikä uskaltanut sortaa häntä syvemmälle. Hän astui pöyhkeästi eteisen läpi, huusi Villen mukaansa ja meni hevosensa luo. Hänen seuraansa yhtyi herra Kokkakin.
"Ei tullut tällä kertaa mitään minun vapautuksestani", sanoi Taavi vanhemmillensa, koettaen näyttäitä rohkeamieliseltä, mutta hymynsä oli katkera ja äänensä kuului oudolta; "mutta täytyy niiden kumminkin viimein päästää minut".