"Kyllä poikaparka sinua kova kohtalo tapasi — sinua ja meitä, sinun vanhempiasi", sanoi Timo pannen kätensä Taavin olkapäälle. "Mutta ei pidä rohkeutemme rauveta — Jumala koettelee mutta ei Hän hyljää".
"Kova on kohtalo —" sanoi Lotta joka itkulta tuskin sai puhutuksi, "niin kova — ett'ei sitä enää — jaksa kantaa".
"Ja kaikki sinua syypääksi luulevat, todistajat ja tuomarit", jatkoi
Timo.
"Kaikki", vastasi Taavi tukahtuneella äänellä.
"Ja nyt sinut taas viedään vankeuteen", vaikeroitsi Lotta. "Kukatiesi makaa mullassa jo äitisi, kun toiste sinut tänne tuodaan, ja parasta onkin — että Jumala korjaa minut — tästä kurjasta elämästä; — muistathan kuitenkin —" itku pääsi valloilleen taas, "muistathan — että aina olen hellästi rakastanut sinua — että minä en voisi luulla sinua syylliseksi — en vaikka —"
Tämä oli liiaksi poikaparalle. Hän nojautui seinää vastaan ja itkeä nyyhkytti ääneensä.
Ympärillä oli ystäviä ja tuttavia jotka katselivat Hannulaisia: useimmat tuijottivat kylmäkiskoisesti tähän "näytelmään", ainoastaan jotkut näyttivät vähän säälivän. Nimismies, joka oli pistäytynyt takaisin käräjäsaliin, tuli taas ulos ja sanoi lempeästi mutta vakavasti:
"No Taavi, jokohan nyt menemme? — Jaa, oikeus on oikeus, vaikka se kipeästikin koskee, muistakaamme sitä".
Taavi pyyhkieli silmiänsä hihallaan ja seurasi nimismiestä.
"Älähän itke, Lotta. Viekäämme huolemme kotiin. Et sinä täällä taida löytää lohduttajaa kumminkaan".