"Kiitoksia paljon käskystäsi", pilkkasi Hovilainen, "mutta en minä saata puhettani peruuttaa; lutka sinä olet, joka lennät yhdestä toiseen: Kokasta Taaviin ja Taavista kai Siveliiniin".
Anna pani kätensä ristiin, huokasi ja loi epätoivoisen silmäyksen ylöspäin.
"Niin, näet, sinun kujeitasi tiedetään", jatkoi Hovilainen. "Mutta kuitenkin, vaikka tosin ansaitseisit rangaistuksen, niin jääköön se tällä kertaa sikseen, sillä ehdolla, että nyt tarkallensa kerrot meille mitä sinä iltana näit ja kuulit. Ala siis heti!"
Vastauksen asemesta Anna ylenkatseella kääntyi selin isäntään.
"No suu auki pian!" huusi Hovilainen.
"Sano, sano, muuten käy sinulle huonosti", virkkoi Miina, ehdottomasti puristaen kätensä nyrkkiin. Hänessä kuohui viha kun Anna nyt sekä rohkeni nousta vastaan että vielä näyttää ylenkatsettakin heille — Anna, jota he aina tahtoivat polkea kuin matoa jalkainsa alle.
"Sen sanon", lausui Anna viimmein lujalla äänellä: "hävetkää kun turvatonta tyttöä näin syvästi solvaatte — näin kiusaatte ja piinaatte".
Ja hän lähestyi ovea mennäksensä pois. Mutta samassa hyppäsi Miina ylös ja purren hammasta kiirehti häntä kiinni ottamaan. Anna kääntyi ovella, ja Miina, jolla jo oli käsi koholla tarttuakseen hänen tukkaansa, peräytyi väkisinkin Annan säihkyvien silmien edessä.
"Lyökää minua, lyökää kuoliaaksi, niin saatte senkin vastata viimmeisenä päivänä".
"Älä huoli hänestä. Miina", virkahti Hovilainen; "tule pois — anna hänen mennä hiiteen".