* * * * *
Anna jäi viimein yksin kolmantena päivänä siitä kuin Hovilainen ja herra Kokka olivat markkinoille lähteneet. Hän oli kuin tulisilla hiilillä jo, kun Miina ja Lydia varustelivat lähtöänsä eivätkä päässeet matkaan. Tosin oli tavallista, ett'ei isäntä palannut markkinoilta ennenkuin viiden, kuuden päivän perästä; mutta voisihan nyt rahan puute taikka joku satunnainen syy saattaa hänet pikemmin takaisin. Ja silloin olisi Annan tuuma tyhjään mennyt, ja milloinka näin hyvä tilaisuus taas tulisi, kentiesi ei milloinkaan. Huojennuksen huokaus pääsi hänen rinnastansa, kun vihdoin viimein Miina ja Lydia ajaa hyryyttivät poispäin kujan kautta. Hän katsoi seinä-kelloon, se kävi viidettä. Aikaa oli hänellä kyllä matkalleen, mutta pois hän pyrki ja pian — rauhaa hän ei saanut enää tässä talossa. Vielä sitten pelkäsi hän että vieraita tulee häntä viivyttämään, ainakin Emma Sivelin, veljensä, kauppamiehen, rakastumisesta lörpöttämään. Hän kiiruhti siis tyttöjen kamariin, aukasi vaate-arkkunsa ja kokoili nyyttiin tarpeellisimmat pukineet. Sitten naperoitsi hän vielä arkkunsa edessä ja koputti sen peräseinään — ja kas, kaksi kultarahaa tuli ulos eräästä raosta ja putosi kilahtaen arkun pohjaan. Hän otti ne ylös, katseli niitä miettivästi kotvasen, huokasi ja sitoi ne sitten huolellisesti huivinsa nurkkaan. Nämä rahat, jotka nyt tekivät mahdolliseksi hänen pakonsa, olivat viimeinen osoite hänen äiti-vainajansa suuresta hellyydestä ja rakkaudesta. Aavistaen lapsensa tulevaisuutta, oli hänen äitinsä viimmeisen sairautensa aikana kerran neuvonut häntä ottamaan ne esille ja sanonut: "ne ovat viimmeinen jäännös vähäisestä säästöstä, mikä minun onnistui varjella velkojilta. Suurin osa meni, kun isäsi niin kauvan kitui jalkaansa eikä enää päässyt mitään tekemään. Ehk'ei Jumala minulle synniksi lue sitä että ne rahat salasin meidän velkojiltamme, sillä sen tein rakkaudesta. Monta lievitystä ja virvotusta vaivassaan sai isäsi niiden kautta, ja nyt jätän viimmeiset sinulle. Onhan tässä vielä irtainta sen verran että sen hinnalla saatte minut hautaan. Säilytä ne yhtä visusti kuin minä, äläkä muuten kuin pakkotarpeessa pane niitä menemään. Voit lapsiraukka maailmassa joutua semmoiseen tilaan ja pulaan, mistä päästäksesi raha on välttämättömästi tarpeellinen. Silloin ovat nämä kultakappaleet siunaukseksi, käytä ne silloin ja muista äitiäsi". Oliko nyt semmoinen tila käsissä — rupesi Anna ajattelemaan, kun äitinsä sanat johtuivat hänen mieleensä, mutta samassa säpsähti hän ja vaaleni. Kumu kuului kujalta. Hän kiiruhti akkunaan ja kurkisti ulos. Ajopelit pyörähtivät pihaan. Kyytipoika seisautti hevosensa ja kärryistä hyppäsi nuori, solakka mies. Hänellä oli silmälasit, ja ensi hämmästyksessään luuli Anna häntä Kokaksi ja oli juuri paeta piiloon, kun havaitsi väärin nähneensä. Ovi aukeni, ja nuori mies astui sisään. Hän tervehti kohteliaasti.
"Tämä taitaa olla Hannulan talo?" virkkoi hän katsellen Annaa ja kuta enemmän hän katseli sitä lempeämmiksi kävivät silmänsä.
"Ei, Hannula on naapuri-talo, tästä vähän matkaa etempänä", vastasi
Anna.
"Jaha! Sitten tiedän; nämä molemmat talot näimme, mutta kyytipoika ei tietänyt niistä sen parempaa selvää kuin että sanoi kumpaakin Hannulaksi".
"Tämä on tainnut aikanaan olla Ala-Hannulan niminen, nyt se on Hovila".
"Jaa, Hovila, niin! Onko täällä Hovilan isäntä kotona?"
"Ei, hän on mennyt markkinoille; tulee ehkä näinä päivinä kotiin."
"Te olette varmaan hänen tyttäriänsä?"
"En ole", vastasi Anna, joka oli suorittanut tilinsä Hovilaisten kanssa eikä huolinut enää sanoa kuuluneensakaan samaan perheesen.