"Tekin taidatte olla jonnekin lähdössä", hän osotti nyyttiin, minkä Anna nyt hämmästyksekseen huomasi keskellä pöytää minne hän sen oli laskenut, akkunasta kurkistaessaan.
"En tahdo siis pitemmältä viivyttää", jatkoi nuori herra hymyillen; "ehkä toiste saan uudistaa tuttavuuttamme".
Hän sanoi jäähyväisensä ja meni ulos, ja kohta kuului kärryjen jyrinä
Hannulaan vievällä kujalla.
Anna jäi hetkiseksi arvelemaan.
"Ei, pois täältä täytyy päästä!" sanoi hän sitten äkkiä; "mitä tässä on arvelemista, en minä voi täällä enää olla".
Hän tempasi nyyttinsä ja astui pihalle. Hän heitti vakoilevia silmäyksiä ympärilleen; ei näkynyt ketään lähistössä. Eva oli mennyt kylään, sen hän tiesi, ja miehet olivat tähän aikaan aina poissa omissa toimissaan. Hän kääntyi polulle ja astahteli sitä vähän matkaa, sitten seisahtui hän ja katseli vielä viimmeisen kerran taloihin, ja ympäristöön. Surumielisen näköiset olivat hänen silmäyksensä. Anna oli täällä oleskellut vuosikausia, täällä hän oli saanut kokea monta katkeraa hetkeä, mutta juuri joskus myös onnellisuuttakin ja sydämen riemua. Hänen silmänsä pysähtyivät Hannulaan päin: sieltä olivat alkuansa hänen harvat ilonsa hetket. Ja nyt hän oli poislähdössä, eikä ollut sanaakaan sanonut jäähyväisiksi hyväntekijöilleen. Hän oli jo nyyttiänsä varustellessaan ajatellut tätä. Sydämensä kehoitti häntä käymään siellä vielä kerran, mutta hän pelkäsi siellä viipyvänsä ja ajatteli vielä että hänen käytöksensä nyt oli tuntuva oudolta, hänen kun ei käynyt ilmoittaminen poislähtöänsä. Nyt oli vielä tuon herran sinne meno hyvä veruke vetää sydämen vaatimuksia tukahuttamaan. Tuo herra — samassa välähti hänen mieleensä ajatus mikä pakoitti häntä menemään jo muutamia askeleita Hannulaan päin; tuo herra oli se, jonka kanssa Taavi tuona ikimuistettavana iltana oli kulkenut tästä ohitse. Kun en tullut sitä kohta ajatelleeksi! Hän on nyt kuullut Taavin onnettomuudesta ja kiiruhtanut tänne selvittämään asiaa. Anna koki muistella oliko hän kuullut kenenkään, Taavin jutusta puhuttaessa, maininneen sillä herralla olleen silmälasia, vaan se seikka ei muistunut hänen mieleensä. Kumma kun piti ollakseni niin tyhmän — sanoi hän itseksensä — ett'en paremmin pannut mieleeni tunnusmerkkiä, mikä nyt saattaisi asian aivan varmaksi. Mutta varma se oli kuitenkin. Kukas muu tuo herra olisi, joka näin äkki-arvaamatta tulee Hannulaan. No nyt oli Taavi vihdoinkin pääsevä irti ja luultavasti vapaaksi kaikesta syytöksestä. Anna riemuitsi itsekseen. "Minä saan kultani takasin, voi silloin sitä iloa — — mutta mitäs minä puhunkaan, poislähtevä ihminen". Rakkaus järkytti vielä viimmeisellä hetkellä hänen tuumaansa. Olenko todellakin täydelleen punninnut tätä asiaa, ajatteli hän — olisko minun mahdotonta jäädä vielä — ehkä vielä kaikki hyvin päin kääntyisi. Ei taida — ei Hovilaisten mieli milloinkaan käänny — Kärryin jyrinä kuului taas talojen puolelta. Nyt Hovilainen tulee! Anna käännähti ja riensi rantaan päin ja sitten pitkin ranta-polkua eteenpäin aivankuin takaa ajettava. Vasta Rossin-rotkon toisella puolella hän levähti, käsi sydämellä. "Ei, pois täältä", huoahti hän, "pois entiset ajat ja muistot, jos vaan niistä pääsen — eiköhän se vaan ollut tuon herran kyytipoika, joka pois ajoi; ei suinkaan Hovilainen vielä palaja. — Ehkä Jumala auttaa!" Hän astui ravakasti eteenpäin taas, jopa juoksikin toisin paikoin, koska tahtoi ennen pimeän tuloa päästä soitten ylitse. Toisella puolella aikoi hän levähtää vähän aikaa, ja sitten jatkaa yöllistä kulkuaan. Moni mieskin olisi katsonut kovin kolkoksi tällaista vaellusta aution metsän läpi yön pimeydessä. Mutta Anna ei ollut pelkuri; ja tämä matka oli hänen ainoa pelastuskeinonsa ja siihen hän jo kauvan oli valmistautunut ja koonnut kaiken rohkeutensa. Tätä polkua hän oli kulkenut kerran jo, vaikka talviseen aikaan, tänne tullessaan, se siis ei ollut hänelle aivan tuntematon eikä senvuoksi ollut eksymisestä pelkoa. Pimeyttä ja kummituksia hän ei peljännyt, olihan paitsi sitä Rossin-hauta jo pitkän matkan päässä hänen takanansa; karhuja ei ollut kuulunut näissä metsissä, ne oli rautatien läheisyys karkoittanut. Ainoa pelättävä oli, jos rosvoja ja muita pahoja ihmisiä oli liikkeellä. Mutta rosvojakaan ei ollut näinä aikoina liikkunut, ja muut eivät suinkaan näin pimeässä huolineet olla metsässä. Kuu oli vähimmällänsä tällä viikolla, ja se olikin Annan mielestä parempi: pimeässä hän paremmin vältti pahoja ihmisiä. Ilma oli kolkko, sateen vaaruja ajeli taivaalla, ankeammilla kohdilla puuskahti kylmä pohjatuuli. Mutta huolimatta tällaisista, verraten vähäisistä esteistä, jatkoi Anna matkaansa, ja joka askeleella voitti mielensä enemmän rohkeutta. Entisyytensä ikäänkuin jäi yhä kauvemmaksi hänen jälkeensä sekä peittyi yhä enemmän laskeutuvaan pimeyteen; uusi ihminen, toinen Anna se olikin, joka nyt lähti mailmaa kokemaan, uuden elämän oli uusi päivä hänelle tuopa. Hän koetti lujasti katsoa tulevaisuuteen ja kiinnittää ajatuksensa ainoastaan edessä oleviin kohtauksiin. Lähinnä oli tulonsa rautatien asemalle. Hän ajatteli miten hänen oli menetteleminen, kun ei ennen ollut junassa kulkenut. Mutta kyllä kai ihmiset neuvovat. Kun hän kerran vaunuihin pääsi, niin kyllä sitten matka kului. Olivathan ihmiset sanoneet, että kun aamulla asemalta lähtee, niin on jo seuraavana iltana Helsingissä. Mutta päivällä hän tahtoisi tulla perille, eikä yöllä; ehkä soveltuisi olla yötä jossakin likemmässä asemassa ja aamulla mennä kaupunkiin, vaikka jalan. Hänen ajatuksiinsa yhtyi nyt myös iloakin: hän oli näkevä niin paljon uuttaa ja komeaa. Mutta iloa häiritsi koko joukon tämä vaivaloinen kävely pahassa ilmassa. Vähän väliin tuli kylmää sadetta Anna-raukan niskaan. Hän astui puitten alle suojaan, mutta kauvan ei käynyt yhdessä kohdin seisominen, rupesi kovin vilustamaan. Sydänyön jälkeen poistuivat pilvet taivaalta, ilma kävi valoisammaksi mutta samalla kylmemmäksikin. Hän kääri huonon vaippansa paremmin ympärillensä ja kiiruhti kulkuaan. Mutta kukas tuossa tulee? Mies, ja aivan likellä jo. Ei auttanut muu kuin rohkeasti mennä eteenpäin. Ja eihän tuo ollutkaan kuin sauvan varassa kulkija vanha ukko. Ensi käänteessä avautui sitten jo asuttu seutu. Annalta pääsi helpotuksen huokaus: nyt ei ollut mitään hätää enää. Isonlainen kylä näkyi vähän matkan päässä, mutta valkeata ei pilkistänyt mistään akkunasta, kaikki ihmiset olivat vielä unen helmoissa, Ei kaikki — olipa tuossa kaksi vaimoa jo liikkeellä. Niiltä sai Anna tietää tien asema-kartanolle. Anna meni sinne, nousi vähän aikaa arveltuansa portaita ylös käytävälle ja istahti penkille. Siinä hän odotti, vilu värisytti hänen jäseniänsä ja hän otti nyytistään vielä toisen vaipan esille ja kääriytyi siihen. Väsymys alkoi tulla tuntuvaksi. Hän nukahti ja uni vei hänet takaisin Hovilaan, missä hän taas täydessä toimessa varustautui matkalle. Mutta kaikki oli niin selkkaista ja vastahakoista, ett'ei tahtonut tulla valmista milloinkaan. Ja Anna pelkäsi suuresti Hovilaisen tulevan. Vihdoin viimmein hän oli valmis ja sieppasi nyyttinsä, mutta se olikin niin hätäisesti sidottu että solmut aukenivat, nyytti putosi permannolle ja kaikki vaatteet menivät hujanhajan. Anna rupesi niitä kokoilemaan, mutta samassa kuului kärryjen jyrinä. Hän sieppasi vaatteet syliinsä ja juoksi ulos, mutta jo ajoi Hovilainen pihaan ja näki hänet. Hän pakeni Hannulaan päin ja näki Lotan ja Timon ja tuon vieraan herran seisovan Hannulan pihalla ja huutavan hänelle: joudu, joudu sukkelaan! Hän kiiruhti eteenpäin mutta jo tulla hurahti Hovilainenkin takaa. Tuo vieras herra riensi hänen avuksensa, mutta myöhään. — Hän vavahti äkkiä unestansa: nyytti oli pudonnut permannolle hänen eteensä, outo jyrinä läheni lähenemistään. Ja samassa räikeä vihellys viillähti läpi sumuisen aamuilman. Anna hyppäsi ylös ja riensi rakennuksen toiselle puolelle, mistä vihellys kuului. Hän näki höyryveturin puuskuen ja tupruellen töytäävän sivutse. "Herranen aika! minä odotin väärällä puolella, ja nyt ne jättävät", huusi hän ja lähti juoksemaan jälkeen ja tölmäsi asema-palvelijan päälle, joka samassa astui esille erään seinän takaa.
"Mihinkäs teillä semmoinen hätä on?" kysyi asema-palvelija.
"Jokohan juna meni, ja minä jäin jälkeen?"
"Olkaa huoletta vielä toista tuntia, sitten se vasta menee".
"Mutta johan se vihelsi".