"Veturi vaan lämpiää. Olkaa te huoletta".
Anna kääntyi takaisin ja istahti taaskin käytävän penkille. Vähitellen alkoi ihmisiä kokoontua enemmän. Pari herrasmiestä astui puhellen ja nauraen portaita ylös, menivät huoneesen ja tulivat taas ulos ja paiskelivat ovia. Muuan rouvasihminen, matkalaukku kädessä, tuli ja istuutui Annan viereen penkille. Tähän sangen tervetulleesen kumppaniin Anna heti kääntyi, kysyen ujosesti aikoiko hänkin junaan ja pyytäen häneltä opastusta piletin ostossa, vaunuihin menossa ja muissa senkaltaisissa. Rouva lupasi ystävällisesti auttaa ja neuvoa. Hän kehoitti Annaa tulemaan suoraan vaan Helsinkiin, ja tarjosi hänelle itse majaa ensi aluksi. Heistä tuli kohta hyvät tuttavat. Mutta aina kun heidän silmäyksensä kävivät yhteen, säpsähti Anna ja ajatteli: missä minä olen nähnyt tämän rouvan, koska hän näyttää niin tutun näköiseltä. Joko piennä ollessani tahi unissani olen hänet nähnyt ja häntä pelännyt silloin. Lieneekö hän oikein hyvä ihminen! Mutta heti jälkeenpäin hän suuttui itseensä semmoisesta pahasta luulosta tätä hyväntahtoista rouvaa kohtaan, joka kaikilla tavoin koetti olla hänelle kiittämättömälle avuksi ja turvaksi. Piletit ostettiin. Inspehtori pyyhkäsi ynseästi laatikkoon toisen noista niin suurena aarteena vuosikausien kuluessa säilytetyistä kultarahoista; Anna sai pilettinsä ja joitakuita markkoja takaisin. Anna seurasi tuota rouvaa uskollisesti, eikä tässä sisämaan asemapaikassa ollutkaan semmoista tungosta mikä heidät olisi eroittanut. Ensimmäisinä astuivat Anna ja rouva vaunuihin, sitten seurasi nuo kaksi herraa ja vielä pari kolme muuta matkustajaa. Kello soi, konduktööri vihelsi pillillään, ja höyrykoneen vingaistua lähdettiin mennä jyryyttämään etelään…
Jollei Anna niin ajoissa olisi lähtenyt pakoon, olisi se sittemmin käynyt hänelle vaikeaksi, melkeinpä mahdottomaksikin. Samana iltana, näette, tuli Lydia kotiin jo. Syy siihen oli seuraava. Jonkun matkan päässä toisella puolella kirkonkylää tuli Miinaa ja Lydiaa vastaan eräs Onkamolainen, joka kauvan aikaa oli oleskellut Miinan kotipitäjässä, käynyt sieltä markkinoilla ja nyt palasi, tuoden mukanansa ruokatavaroita omaan kyläänsä. Tuntien kotipuolelaisensa, tervehti hän ja alkoi puhella. Muun muassa kertoi hän Miinan sisaren olevan tätä nykyä sairaana, vuoteen omana. Tämä oli ikävä uutinen, joka saattoi Miinan ja Lydian arvelemaan. Kumpikin oli odottanut iloista vastaanottoa ja hauskoja päiviä matkan perillä. Kuitenkin oli Miinalla, kuten tiedämme, toinen tarkoitus kuin huvimatka vaan. Hän päätti siis jatkaa matkaansa, varsinkin kun olisi näyttänyt rumalta, jos hän olisi kääntynyt takaisin juuri kun kuuli sisarensa olevan kipeänä ja hoidon tarpeessa. Mutta Lydia ei huolinut lähteä sairaanhoitajaksi sinne. Lydian mieleen oli muutenkin monesti jo juolahtanut sama ajatus kuin Annankin, vaikka toisaalle tarkoittava. Jos rahanpuute taikka muu syy saattaisi hänen isänsä ja Kokan tavallista aikaisemmin markkinoilta — sepä olisi ikävä, sillä jos Kokka monta päivää saisi kaivata Lydian seuraa, voisi hän ehken kääntyä Annan puoleen. Harmillista oli ajatella, että sill'aikaa kuin Lydia sairaanhoitajana viettää monta ikävää päivää, sill'aikaa Anna pitää hauskaa elämää Kokan kanssa. Hän väitteli siis niin kauvan äitinsä kanssa, kunnes sai kääntyä takasin. Onkamolainen tarjosi tilaa kärryissään. Lydia eroitti hätimmiten omat kapineensa pois matkalaukusta, ja meni Onkamolaisen kanssa kotiin päin. Hovilan haaralla hän nousi pois ja käveli kotiin. Täällä vallitsi hiljaisuus. Anna oli poissa, Eva oli poissa, rengit olivat poissa. Ensimmäisenä ilmautui Eva ja sai toria silmät korvat täyteen.
"Missä Anna on?" kysyi Lydia sitten.
"En minä tiedä", vastasi Eva kääntyen selin Lydiaan.
"Missä hän on muualla kuin Hannulassa".
"Voipi olla".
"Tokko hän aikoo sinne yöksi jäädä".
"En suinkaan minä tiedä".
"Sinä et tiedä muuta kuin omia hävyttömyyksiäsi".