Kaikki kävivät silmänräpäyksessä totisiksi ja tuijottivat Hovilaiseen. Tämä oli muuttunut kalmankalpeaksi, horjui tuolillaan ja romahti viimein permantoon. Halvaus oli häntä kohdannut.
Suuri hälinä syntyi. Ravintolan isäntä juoksi hädissään sinne tänne, piiat kyökistä tulivat katsomaan, vieraista muutamat menivät pois, toiset kokoutuivat kaatuneen ympärille.
"Jokohan hän on kuollut?" kysyi eräs.
"Ei taida sentään vielä kuollut olla", vastasi Kokka, joka ensimmäisenä asettui säikähdyksestä ja nyt kyykistyi koettelemaan Hovilaisen suonta ja sydäntä. "Tulkaas auttamaan, niin viedään hänet vuoteelle hänen kamariinsa".
Kolme miestä kävi sairaasen kiinni, ja niin hän kannettiin kamariinsa ja laskettiin vuoteelle.
"Minä toivon että hän kohta herää horroksistaan", sanoi Kokka; "mutta menkäähän nyt, hyvät ystävät, saliin takasin, hän voi pyörtyä taas, kun näkee paljon ihmisiä vuoteensa ympärillä. Rauhaa, rauhaa tarvitsee sairas ennen kaikkia".
Hyvät ystävät menivät ulos, paras ystävä jäi ja sulki oven heidän jälkeen. Mutta ei aikaakaan, niin tuli Kokkakin ulos.
"Ei hän herää", sanoi hän päätänsä pudistaen ja vilaisten ulos akkunasta. "Kyllä tästä täytyy antaa tieto —"
Hän oli puhuvinaan niinkuin itsekseen, otti lakkinsa ja meni pihalle.
Täällä seisoi Virkku valjaissa, odottaen haltijaansa. Kokka päästi riimuvarren irti, otti ohjakset käteensä ja hyppäsi kärryihin.