"No siinähän on miehemme!" huusi rovasti.
"Siinä ensimmäinen selkeyden säde tähän mustaan murheesen", sanoi Timo.
Lotta hyrähti itkuun, mutta ilosta itki hän nyt. Hänen sydämestänsä vierähti tuo surun painajainen, hänen sielunsa silmälle avautui taas tuo tyytyväinen, onnellinen koti-elämä, mikä kaikessa jokapäiväisyydessään, kaikkine vähine vastuksineen, kumminkin oli niin kallis muistossa, kun se kerran oli kadonnut. — Nyt oli murhe poistuva, asia selkenevä tämän nuoren papin ilmautumisen kautta. Jumala oli valinnut omia palvelijoitaan totuuden esille saattamiseksi; Jumala oli auttava, syntihän olisi epäillä juuri, kun Jumala osoitti armoansa ja hyvyyttänsä.
Schyvall katsoi kummastellen toisesta toiseen.
Kysymyksiä alkoi taas tulla kuin rakeita.
"Te olitte siis itse noitten kulkijain joukossa?"
"Oletteko todella se herra, joka Taavin kanssa käveli?"
"Ja Syyvall on nimenne, Syyvall".
"Ettekö ole kuulleet tuosta murha-asiasta mitään?"
"Ettekö ole lukenut viime viikon Suometarta?"