Ja Schyvall alkoi kertomuksensa, Nivalinkanen veti muistikirjan taskustaan, rovasti kuunteli ummessa silmin, Timon ja Lotan silmät taas olivat kiintyneet kertojan kasvoihin.
"Viimme heinäkuun alussa yhdyin minä kotipitäjässäni muutamiin tuttaviin ylioppilaisiin, jotka olivat kävelyretkellä. Minä olin kaiken kesää lukenut ja luulin siis tarvitsevani vähän virkistelemistä. Me kävelimme Itä-Hämeessä ja osaksi pohjanmäkiä. Tarkoituksena oli toisilla kielitutkimuksia, toisilla taas muita kansaa koskevia urkintoja, mitä milläkin. Minulla puolestani ei ollut erinäistä tointa, mutta minua halutti päästä tapaamaan noita Pohjanmaan eriseuraisia taikka villi-uskoisia, kuten muutamat niitä kutsuvat. Parissa paikassa pidin lyhkäisiä raamatun-selityksiä kirkkoherran luvalla. Matkamme menestyi hyvin ja toi meille paljonkin hyötyä. Niin tulimme Pohjanmaan eteläkulmaan; muut aikoivat yhdessä jatkaa matkaansa vielä rannikolle asti, minä taas en tahtonut kuukautta pitempää aikaa menettää, vaan erosin heistä. Vaelsin sitten yksin ja pyrin rautatielle. En ollut vielä kauvan kulkenut, kun tapasin ukon, joka näkyi maantienvarrella syöttäneen hevostansa ja juuri valmistihe lähtöön taas. Hän kysyi tahtoisinko ajaa jonkun matkaa ja tarjosi tilaa kärryissään. Minä hämmästyin ensimmältä, sillä hän puhutteli minua ruotsiksi — mutta otin sitten kiitollisuudella vastaan hänen tarjouksensa, silla johan olin saanut marssiakin tarpeekseni. Tämä hyväntahtoinen talonpoika oli umpiruotsalaisesta Pohjanlahden rannikkopitäjästä ja matkalla Tampereelle. Hänen kanssansa pääsin näille seuduille, hän neuvoi minua oikotielle, vaan kehoitti kuitenkin tarkemmin kyselemään sen suuntaa, koska hän itse ei ollut tuota polkua koskaan kulkenut. Silloin oli ilta ja elokuun 2:nen päivä. — Puolen tunnin ajan astuttuani näin muutaman miehen tulevan metsästä, luultavasti oli hän halon-hakkaaja. Häneltä tiedustelin tietä. Hän meni sitten metsän kautta polun toisella puolella tiehensä ja minä astuskelin eteenpäin. Nousin matkalla eräälle mäelle, mistä avautui mitä ihanin näkö-ala järvelle päin. Tuli sitten aukeampi seutu. Männikkö loppui, louhikko alkoi; ja tässä oli tiehaara. Halonhakkaaja oli sanonut tien kulkevan kahden talon sivutse. Savuja nousi ja kattoja näkyi vasemmalla puolella, minä käännyin siis vasemmalle haaralle. Parin sadan askeleen päästä alkoi ensimmäinen talo näkyä; vasemmalla puolella oli nurmi-niittu ja sen takana matala lehtimetsä. Nurmella käveli rantaan päin eräs henkilö, väliin seisahtuen ja nähtävästi ilman erinäistä tarkoitusta.
"Nyt tulen ikävään seikkaan kertomuksessani, seikkaan joka on ollut syynä siihen, ett'ei Taavi Hannulan puhetta ole uskottu. Vähässä paljon seisoo, sanotaan, ja se on tosi sana. — Mutta minun täytyy peräytyä pikkusen entiseen elämääni. Minä tahdon tehdä teille suoran tunnustuksen.
"Oli aika minullakin semmoinen, jona olin pahimpia maailman orjia — se aika oli lukiossa ollessani. Maailman turhuudet olivat viisauteni, Jumalan sanasta en paljon väliä pitänyt. Siihen aikaan oli paras ystäväni eräs Anian Föhrberg. Hän ja minä olimme ensimmäiset miehet kaikenmoisissa huvituksissa ja hulluuksissa. Mutta Jumala armahti minua: Hän saatti minut kovaan tautiin. Siinä kun olin elämän ja kuoleman välillä, tulin havaitsemaan entisen elämäni kurjuuden. Minä käännyin paremmalle tielle, nousin tuolta siunatulta tauti-vuoteelta uutena ihmisenä. Nauru ja pilkka kohtasi minua heti maailman-mielisten puolelta, Föhrberg ei ollut uskovinaan minussa tapahtunutta muutosta, hän rupesi taas viekoittelemaan ja ilmoitti minulle asian, josta nyt en tarvitse sen enempää mainita kuin että se oli syynä Föhrberg'in pois-joutumiseen lukiosta. Minä sitä en saattanut ilmi, mutta niin hän luuli. Ja hehkuen vihasta ja kostonhimosta hän erosi entisestä ystävästään.
"Tuo henkilö, joka käveli nurmi-niitulla oli Föhrberg, minä tunsin hänet ensi silmäykseltä. Minä vetäydyin ehdottomasti metsikköön takaisin. Föhrberg ei ollut minua nähnyt, hän seisoi ja katseli järvelle päin. Minä odotin hänen poismenoansa, poltin yhden paperossin, panin lakkini päälle vuorin, ett'ei lakkini pilalle kastuisi, jos sade tulisi yöllä, ja hän vaan käveli tuolla niityllä. Mitähän tuo täällä tekee, arvelin, lieneekö hän tähän pitäjään muuttanut asumaan. Jos nyt menen hänen puheillensa, syttyy hänen vanha vihansa, silloin saan ensiksikin kuulla hänen herjauksiansa, ja sitten hän kukatiesi lähtee tämän kohtauksensa johdosta levittämään minusta pahoja puheita seurakunnassa, mihin juuri olen aikonut päästä apupapiksi — jopa huhut voivat levitä rovastinkin korviin, ja rovasti voi kääntyä jonkun toisen puoleen ja minä en pääse edes puolustamaankaan itseäni —"
"Vielä vainen!" virkahti rovasti. "Föhrbergin puheista minä teistä luopuisin! Kyllä minä sen veijarin vehkeille teen lopun jahka joudan".
"Hyvä, en tarvitse siis tuota peljätä", sanoi Schyvall. "Vieläkö hän siis täällä asuu?"
"Ainakin toistaiseksi", vastasi rovasti.
"Hänen kuulin täällä matkaansaattaneen paljon pahennusta jo, — hänen sanotaan yllyttäneen talonpoikia tuomariansa vastaan; he tuumivat valituksia muka prokuraattoriin. Hävetä pitäisi heidän!"
"Herra Kokka tarjoutui panettamaan ilmoituksen sanomalehtiin", virkkoi Timo, "tuon tuntemattoman kutsumiseksi tänne. Minä maksoin hänelle kustannus-rahat ja vielä päällekin, mutta rahat hän käytti omiin tarpeihinsa, eikä ilmoitusta tullut näkyviin minkäänlaista".