"Kokka?" virkkoi Schyvall kylmästi.
"Föhrberg on täällä muuttunut Kokaksi", ilmoitti rovasti. "Mutta palatkaamme teidän kertomukseenne".
"Niin ajattelin, että hän panettelee minua pahanpäiväiseksi. Mutta sitä mahdollisuutta en tullut ottaneeksi lukuun, että mitä pelkäsin, jo olisi voinut tapahtuakin: että hän jo olisi kuullut minun tänne tulostani, ja puhunut minusta pahaa. Ei, pois hänen silmistänsä! ja niin kävin siihen häpeälliseen päätökseen, että hiipsahtaa kuin voro tämän kyläkunnan läpi. 'Sitten kun pappina tulen tänne', niin kaunistelin itselleni käytöstäni, 'mitä minä hänestä silloin pidän, tyhjäksi teen kohta hänen sala-juonensa' — 'ja ehkenpä hän silloin on muuallakin taas', toivoin vielä lisäksi. Oikealla puolella oli niin puutonta ett'ei sieltä päässyt näkymättä sivutse, minä pistäydyin siis vasemmalle ja tein mutkan lehdikon kautta ja niityn vanhaa aitaa pitkin. Kun tulin taas polulle oli kohta tien-risteys taas edessäni. Hm! Minä seisahduin ja katsahdin ympärilleni, samassa astui moniaan sylen päässä minusta muuan nuorukainen viidakosta. Minä en voinut välttää häntä, ja koska paitsi sitä tarvitsin neuvoa, niin menin siis hänen puheillensa ja kysyin tietä. Hän sanoi minun menneen väärään kun äsken vasemmalle käännyin ja neuvoi minua rantaan päin taas, jota pitkin on kallioita myöten kuljettava. Minä käännyin nyt sinne. Mutta kohta tuli hän takaa ja huusi tahtovansa paremmin näyttää tietä minulle. Me kävelimme sitten rinnan, puhellen niitä näitä. Tuo Föhrberg oli vielä minulla mielessä, minä kysyin seuraajaltani, asuuko täällä aika ajoin ylioppilaita, tämän puolen puhdasta suomenkieltä opettelevia lukumiehiä. 'Toisinaan kesällä ja enimmiten kirkolla', oli vastaus; 'mutta nyt on meidän kylässä eräs Vöörper, hän asuu Mäkelän talossa, tästä ruotsin virsta maantien varrella; hän taitaa lukukauden alussa mennä Helsinkiin suorittamaan tutkintoansa — häntä sanotaan maisteriksi, vaikka hän ei ole vielä ylioppilaskaan. — Sitten kysyin mistä talosta minun seuraajani oli, oliko hän talollisen poikia vaiko itsellinen tahi torppari — ja muuta semmoista, mikä sillä kertaa olisi saanut jäädä kysymättä; sillä nuorukainen kohta vuorostansa kysyi minun nimeäni. Valhetella en voinut, ja kummallista ja epäkohteliasta olisi ollutkin kieltää sanomasta nimeänsä tälle nuorukaiselle, joka näytti niin erittäin siivolta ja ymmärtäväiseltä. 'Ylpeä se on talonpojille — niin ainakin hän minua kohtaan on ollut', sen lausunnon voisi Hannulan poika aivan syystä minusta antaa, se lausunto pääsisi rauhassa juurtumaan tässä sydänmaan kylässä siihen asti kun vasta tulen tänne. Tänne tuloni esti minua sekä sanomasta nimeäni että olemasta sitä sanomatta. Niin on ihminen kuin kana tappuroissa kohtakun suoruuden tieltä syrjäytyy. Kotvasen arveltuani sanoin nimeni, mutta lisäsin pyynnön, ett'ei hän huolisi puhua minusta mitään, eikä muille mainita minun nimeäni. 'Tämä pyyntö on tosin kummannäköinen', sanoin, 'mutta minulla on siihen syitä, jotka vast'edes voin teille sanoa'. Päästyämme muutaman, muistaakseni Rossin kivikoksi mainitun karun paikan toiselle puolelle, sanoimme jäähyväiset toisillemme. Hannulan nuorukainen kääntyi kohta kotiin päin. Koko rannikolla ei ollut yhtäkään ihmistä paitsi meitä; jos murha on tapahtunut, niin se on aivan varmaan tapahtunut jo ennen kuin tulimme, ja teidän poikanne on siihen ihan syytön. Mutta minun häpeällinen pelkurimaisuuteni ja siitä lähtevä ajattelematon kielto, joka jo harmitti minua kohta kun se oli ulospuhuttu — se on saattanut teidän poikanne ensin salaamaan kohtaamisemme, ja sittemmin, kun häntä kovalle pantiin, ilmoittamaan siitä vähäsen, vaan vaikenemaan tärkeimmistä ja niin näyttämään epävakaiselta, valheelliselta puolustuksessaan; ja sentähden istuu hän nyt vankina. Voi, voi minun tyhmyyttäni yhtäkaikki! Mutta eihän sitä sittenkään olisi voinut kukaan aavistaa että minun hiljainen kävelyni tämän seudun kautta oli jättävä jälkeensä niin pahoja seurauksia", ja hän nojasi päätänsä käteensä ja suu vääntyi haikeaan hymyyn.
"Voi, voi, eihän se kumma ollut että herra maisteri varoi tuota pahaa
Vööperiä", sanoi Lotta. "pahuudella on paljon valtaa maailmassa. —
Niin, ja kuka olisi luullut niin vähästä seuraavan semmoisen surun".
"Vähäinen tuo itse asia oli", sanoi Schyvall, "mielen oikku vaan; mutta sen perustus oli paha: entisyyden vikain salaaminen — se on mitä kehnoimpia keinoja päästä ihmisten suosioon, se toi pahoja seurauksia ja ikimuistettavan läksyn minulle. En kuitenkaan ole päässyt niitä ilmoittamasta. Ja tästälähin ilmoitan ne joka miehelle, joka kuulla tahtoo. Julki tunnustus ja sitä seuraava kunniallinen ja hyödyttävä elämä, se on ainoa, joka peittää nuoruuden vijat, ja semmoiseen elämään on minulla, Jumalan armolla, sekä tahtoa että kykyä".
"Ilmoittihan Taavi sitten kaikki mitä tiesi", sanoi Lotta melkein anteeksi-pyytävästi. "Mutta nimeä hän ei muistanut; kyllä minä luulen että hän olisi senkin ilmoittanut, jos ei oikeudelle niin ainakin meille. Hän mietti ja mietti, mutta ei johtunut teidän nimenne mieleensä".
"Ensikerran hän sen kuuli", virkkoi rovasti; "minäkään en ollut Schyvall'ista vielä puhunut juuri kellekään, koska en vielä varmaan tiennyt, tahtoisiko hän tulla minun luokseni vai eikö".
"Minä pyytäisin teitä tarkistamaan muistoanne etenkin tähän kävelyyn talojen sivutse", muistutti Nivalinkanen; "minä tulen siihen nähden tekemään teille monta ja tärkeää kysymystä. Jatkakaa!"
"Me siis erosimme, nuorukainen ja minä. Minä astuin nopeasti eteenpäin, polusta vähän matkaa metsässä oli mökki. Sen edustalla oli mies ja vaimo. Sitten en nähnyt enää ketään tällä puolen sydänmaata. Asemalle tulin hyvään aikaan, kello oli puoli neljä vasta. Siinä odotin ja puhelin erään nuoren miehen kanssa joka oli käynyt sydänmaan lampiloissa linnustamassa. Sitten pääsimme ajamaan, ja yöllä saavuin kotiin".
Timo liitti tähän kertomuksen Mäkeläisen saamista tiedoista, kun hän kävi asemalla ja sitä lähinnä olevassa kestikievarissa.