He astuivat ulos, rovasti nousi kiesiinsä ja Schyvall pukille, lakimies taas Timon kanssa toisiin kärryihin, ja niin kaikki lähtivät ajamaan kirkolle.
* * * * *
"Suuresti suretti minua tämän perheen kova kohtalo, ja suuresti minua ilahuttaa tämä käänne onneen taas", näin puhui rovasti Schyvallille koti-matkalla. "Tämä perhe on paraita, siivoimpia pitäjässä. He ovat säilyttäneet Jumalanpelkonsa, rehellisyytensä ja yksinkertaisuutensa puhtaana tänä turmeluksen aikakautena".
"Ja sitä valitettavasti ei voida enää enimmistä sanoa".
"Ei, paratkoon Jumala. Ja hullumpi vaan on ylemmällä maailmassa, sivistyksen keskuuksissa, Baabel'issa. Pimeyden ruhtinas, tuo suuri lumooja ja silmänkääntäjä, pitää valtikan siellä. Eihän nyt enään eroiteta mikä on minun ja mikä sinun, tilinvajaukset ja väärennykset ovat jo aivan tavalliset. Ei nyt eroiteta siveyttä hävyttömyydestä, mitä hävyttömimpiä asioita keskustellaan ja kirjoitellaan — naisetkin niihin ujostelematta puuttuvat; ja sitten huudetaan, että nehän kirjotukset ja keskustelut vasta siveyttä palvelevatkin, ne paljastavat yhteiskunnan mätähaavat — ja mätähaavoissa sotketaan kunnes saasta on oikein levinnyt. Ei meidän aikana tiedetä myöskään mikä on kaunis mikä ruma, kiitettävää moititaan ja moitittavaa kiitetään. Katsahtakaamme taiteisiin! Nykyisen soitannon suloutta ei tavallinen ihminen käsitä. Milloin se on korvia halkaiseva hälinä, milloin taas kuolehtuva tahtikeppi vaan — semmoinen on uuden ajan soitanto. Maalaus mikä on kuin luudalla tahriskeltu, se on nyky-aikana oivallinen, se on 'aika lailla tehty, leveällä ja mehevällä pensselillä'. Näyttämöllä nyt taitamaton pääsee kunnioihin, hänen näytäntönsä on muka niin hienon-hienoa ja luonnollista; no niin luonnollista ett'ei se ole näytäntöä enää eikä taidetta, siinä se hieno eroitus! ha, ha, ha! Jaa, muoti-ihmiset rakastavat niin vinoutta, että yksin sohvat ja pöydätkään eivät enää saa olla suorassa, vaan ne asetetaan viistoon seinistä. — Mutta nuo mau'un harhaukset eivät enää kauvan tyydytä. Realismi, parhaaltakin puolelta katsottuna, työskentelee omaa turmiotansa. Taide ei voi nousta todellisuudeksi, se havaitaan kelvottomaksi ja ylenannetaan. Ihmisten rahat säästyvät: ken tahtoo lukea hän lukee ihmiselämän suuresta kirjasta, ken tahtoo maalausta hän avaa akkunansa ja katsoo ulos, ken tahtoo soitantoa kuulla hän menköön kuulemaan kosken kohinaa ja kuusien huminaa —"
"Ja siinä onkin kyllin", sanoi Schyvall. "'Sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto', voimme sitten sanoa kaksinkertaisessa merkinnössä. Minä olen lämmin luonnon-ihailija, mutta taiteet ovat minusta hylättäviä turhuuksia, olivatpa ne sitten oikeat taikka väärät. Luonnon-ihaileminen vie lähemmäksi Jumalaa, se saattaa ylistämään ja kiittämään Hänen suuruuttansa ja hyvyyttänsä — mutta taiteet hämmentävät mielen, vievät maailmallisuuteen ja epäjumalain-palvelukseen".
"Tämä teidän jatkopuheenne ilahuttaa minua suuresti, ja minä odotinkin sitä teiltä", vastasi rovasti. "Tuhannen kertaa ennemmin tulee nuoren papin olla liian ankara kuin leväperäinen ja ryhditön. Voisin tässä ruveta väittelemään, taiteen jalostavasta vaikutuksesta j.n.e. Minä en sitä tee; minä tiedän ett'ette anna jälkeen, mutta minä tiedän myös, että koska kerran emme ole korvessa yksin Jumalamme ja luonnon kanssa, vaan asetetut maailmaan, se on tässä ihmisten yhteiskuntaan — tämä maailma tasoittaa kuten sanotaan, tämä elämä ja sen koulu sovittaa ankaruuden, ikäänkuin karsien ja kassaroiden liiat pois".
"Antakaa anteeksi, herra rovasti, mutta en taida oikein suostua tähän totuuteen. Maailma sellaisenansa ei tasoita eikä sovita. Tätä nykyä kun uskontoamme päivä päivältä yhä kovemmin ahdistetaan, täytyyhän laimeankin jumalanpalvelijan menettää malttinsa. Vihollisen hyökkäyksille hän tekee ryntäyksiä vastavuoroa, maailman pilkan hän sinkahuttaa sille takasin. Ja näin hänen täytyy panna kova kovaa vastaan yhä yltyvässä määrässä, kunnes viimein saa kunnialla kaatua raunioilla. Sillä se aika ei ole kaukana kun viholliset saavat portit auki ja linnan valtaansa. — Mutta silloin ei ole kaukana viimeinen tuomiokaan".
"Oikein! Te olette kelpo uskonsankari, ja jos kaikki olisivat niinkuin te, eihän sitten hätää olisi mitään. — Sen muistutuksen kuitenkin tahdon tehdä, että liika mustassa muodossa näette ajat ja onnet. Aika on vaihtuva, olemme muuttuva paremmaksi. Kristikunta on kestänyt kovia karkauksia ennenkin, voitollisesti se on vastaanseisova tämän uudenaikaisen pakanallisuuden puuskauksia. Kristus on kirkon pää. Hän on kallio, johon jumalattomat lentävät päänsä puhki. Nykyaika tarjoaa tosin surullisen näyn. Portteja pyydetään avata joka haaralla ja varoittajain huudot ovat vaan kuin helisevä vaski ja kilisevä kulkuinen. Mutta annappas olla, kun yllyttäjät ja kavaltajat näyttäytyvät oikeassa karvassaan, eiköhän silloin kadu kauppaansa tuo heikko väestö, eiköhän se silloin katumuksella käänny takaisin kirkon helmoihin. Näette, 'tuo syvästi tunnettu tarve saada uskonnon-vapautta' mikä sekään on muu kuin naamari, jonka alla piilee pahan luonnon halu päästä kaikista siteistä vapaaksi. He eivät huoli mistään uskonnosta, se mieli heillä perillä on, pyrkivät vaan päästä aina rohkeammin rääväämään kirkkoa ja jumalisuutta vastaan".
"Niin se on. Ja toiset, ihmisparat, eivät löydä vakavuutta, he ovat niin armottoman näpsäitä kääntymään jos jonkinlaisten uusien mietteiden puolelle".