"Pois tieltä kerrassaan vanhat opit ja mielet, kun vaan joku 'mainio puhuja' pistää nenänsä tänne. 'Mit den Wölfen muss man heulen', siihen meitä Suomalaisia ei tarvitse kahdesti kehoittaa. Ja korkeaponteisia pitoja pidetään tuolle vieraalle, ja hartaudella kuunnellaan joka sanaa hänen suustansa, sillä joka sana on syvä-aatteinen älyntuote, siihen hänellä nyt kerran on patentti. Ja taasen lähtee tuulta pieksemään hänen älynsä lento, ja taasen ihmiset ovat haltioissaan ja taputtavat käsiänsä".
He nauroivat.
"Mutta näette kuinka puhellessa pian matka kuluu. Tuossapa jo
Hoivaniemeltä valkeat vilkuttavat, minun rauhallisesta majastani.
Toivon saavamme siellä viettää vielä joitakuita vuosia yhteisessä
työssä. — So! Polle! lähdeppäs lönkyttämään, pääset kohta kotiin".
XV.
Vasta aamulla ennätti Sivelin Hovilaan. Hän oli joka keskievarissa saanut odottaa hevosta, toisinaan tuntikausia; sillä sinä iltana ja yönä ajoivat enimmät markkina-vieraat kotiinsa ja olivat vieneet kyytihevoset kaikki. Tuo muuten niin hätäilemätön Sivelin oli nyt kuin tulisten hiilien päällä. Ja koko sillä ajalla, minkä hän tähän asti oli ollut matkoillansa, hän ei voinut saada naimis-tuumiansa selville; mutta nyt hän puolessa tunnissa oli tehnyt päätöksensä, että jos hän vielä löytää kaikki hyvin, niin hän heti suorastansa kosii Annaa, ja viepi hänet pois koko Hovilasta, kotiinsa sisarensa siipien alle. Viimein pääsi hän Tyynevedelle. Kirkolla sai hän kuulla, että Hovilan emäntä ja tytär eilen olivat matkustaneet kirkonkylän kautta naapuri-pitäjääsen. Hän suomi selkään hevostansa ja eteenpäin mentiin; mutta edempänä hiljenikin vauhti hiljenemistään. Hän oli päättänyt ajaa suorastansa Hovilaan, mutta myöhästymisensä näin täyteen aamupäivään saatti hänet ymmälle taas. Hän pysyi kuitenkin päätöksessään, ja kello puoli kahdeksan aamulla hän jokseenkin hiljaa ajoi Hovilan pihaan. Pihalla vallitsi hiljaisuus. Hän hyppäsi kärryistä, ja nähdessään tuvan oven olevan raollaan, astui hän sisään. Siellä sama hiljaisuus. Hän käveli pari kertaa lattian poikki. Äkkiä aukeni kamarin ovi ja kynnykselle ilmautui Lydia. Sivelin jäi seisomaan suu auki. Lydiakin hämmästyi niin ett'ei tullut vetäytyneeksi takasin, vaikka vaatteuksensa oli aivan järjestämätön, tukkansa kampaamatta ja silmät raukeat ja uniset.
"Missä Anna on?" kysyi Sivelin.
Lydia oli jo aikoja arvannut, ett'ei hänen isänsä ollut antanutkaan
Annalle tuota pakettia kosio-kirjeineen, mikä erhetyksestä oli tullut
Lydian käsiin — olisihan siitä pitänyt jotakin jo kuulua.
Nyt oli ensimmäinen ajatuksensa se, että Sivelin tuli vetämään heitä edesvastaukseen heidän käytöksestänsä siinä asiassa. Hän nosti nenäänsä ja oli kohta valmis suittamaan pilkalla Sivelinin syytökset.
"En minä tiedä. Mitä te tahdotte?" kysyt Lydia vuorostansa, vetäen oven puoli-väliin kiinni eteensä.
"Onko herra Kokka käynyt täällä?" kysyi taas Sivelin.