Eva melkein säälitteli Lydiaa, kun hän näki hänen muuttuneet kasvonsa, mutta mitä hän Sivelinille oli ilmoittanut täytyi hänen näillekin sanoa, muuten hän tulisi valehtelijaksi. Hän kertoi siis yölliset havaintonsa, kuitenkaan mitään nimiä taikka arveluita lausumatta.
Lydiassa nyt viha voitti kaikki muut tunteet. Hänen silmänsä iskivät tulta, kynnet kävivät harillensa ja aivan varmaan olisi hän karannut Evaan kiinni, ellei noita vieraita olisi ollut. Nyt hänen täytyi tyytyä toivomaan Evan tuohon tuliseen takkaan, missä hän riemuiten olisi nähnyt hänen kärventyvän ja kiemurtelevan.
"Mitä sala-viittauksia sinä ryökäle uskallat tässä tuoda esille", huusi Lydia. "Sisä-kammarin ovea ei ole avattu, hän valehtelee, hän on itse —"
"En minä valehtele", vastasi Eva. "Älkäähän pakoittako minua enempiä ilmaisemaan".
"Suus kiinni", kirkasi Lydia. "Kohta tulee isä kotiin, kyllä sitten saat mitä ansaitset".
"Ei Hovilainen niinkään hopussa tule kotiin", sanoi Könnilä; "hän on kipeänä kaupungissa, ja vielä sitten syytöksen alaisena tästä samasta rikoksesta".
Uusi isku. Ja nyt voitti vesi tulen Lydian silmissä; hän purskahti itkuun, kiirehti kamariinsa ja löi oven kiinni.
"Ai, ai, tämä sanoma taisi kovin koskea, ja tulla liian äkisti", sanoi pankkiherra surkutellen.
"Hän olisi kumminkin kohta saanut sen kuulla", vastasi Könnilä.
Sitten kyselivät he Evalta vielä yhtä ja toista sekä menivät sitten hekin Hannulaan.