Lydia itki katkeria kyyneleitä kamarissaan. Ja päätä kivisti ja sydäntä kalveli. Hän olisi tällä päällä antanut vuoden elämänsä mitasta, jos hän olisi saanut olemattomaksi viimeisen vuorokauden taikka jos hän olisi mennyt äitinsä kanssa eteenpäin eikä kääntynyt takasin. Mutta nyt hän menee eikä tule hopussa takasin, päätti hän, ei vaikka viikkokausia täytyisi vartioida ja valvoa tätinsä tautivuoteen ääressä. Ei ole mikään niin paha, ett'ei siinä ole jotakin hyvääkin joukossa. Isän sairastuminen ja tuo syytös, mikä lienee, mistä nuo röyhkeät herrat puhuivat, vaati luonnollisesti tiedonviemistä kiireimmän kautta hänen äitillensä; ja hänen tätinsä sairaus taas oli hyvä syy sinne jäämiseen. Niin pääsi hän aluksi ainakin pois täältä koko Tyynevedeltä, kaikista näistä häijyistä ihmisistä — ehkä vast'edes keino keksitään kostoon! Hän pyyhki pois kyyneleet silmistään, ja astui pää kekassa salin läpi, vilkaisemattakaan kyökkiin, mistä Eva kuului puhelevan muutaman vieraan kanssa. Näitä oli pihallakin, mutta Lydia ei huolinut vastata heidän tervehdyksiinsä. Hän huusi Villen esille ja käski hänen heti valjastamaan Virkun. Ville rupesi estelemään, ilmoittaen naurellen että Virkku oli liian väsynyt vielä yöllisestä matkastaan. Vaan kajahtava korva-tillikka Lydian pienestä mutta voimakkaasta kädestä katkasi hänen väitteensä. Kiroten ja uhaten meni hän karjapihaan ja kun ei ollut selvillä siitä, mikäli hän vielä oli Hovilaisen vallassa, otti vielä tällä kertaa nöyrtyäkseen ja täytti Lydian käskyn. Ja kohta Lydia huojentavalla huokauksella ajoi pihasta pois.
XVI.
Istuttiin toisen kerran välikäräjiä Taavin asiassa. Taavin asiaksi sitä kuitenkaan ei enää käy sanominen. Vapaana miehenä oli Taavi jo moniaita tunteja sitte tullut läänin pääkaupungista isänsä seurassa ja saanut osaksensa sydämellisimmän vastaanoton äitinsä puolelta ja hartaimpia tervehdyksiä ystäviltään. Mutta sikäli hän ei ollut vielä ihan erillänsä asiasta kuin hän kotiinsa tahtoi palata vasta kaiken lautakunnan ja kansan kuullen syyttömäksi julistettuna miehenä, ja sentähden hän oli aina tulostansa asti kirkolla odottanut oikeuden kokoutumista.
Tuomari Tybom myötenantoi että poliisi ja oikeus olivat ajaneet aivan vääriä jälkiä, mutta tästä hän ei näyttänyt olevan harmistuneena vähääkään, päinvastoin oli otsansa tänäpäivänä aivan sileä ja pilvetön, muotonsa sopusoinnussa sen ohjeen kanssa että "tuomarin tulee ennemmin vapahtaa kuin langettaa".
Tybom kysyi, oliko täksi istunnoksi haastetut vieraat-miehet saapuvilla; voisihan, vaikka niitä Taavin tähden ei enää tarvittaisikaan, saada niiltä tärkeitä tietoja, ja viittauksia toisaalle. Mutta näistä vieraista-miehistä ei ollut muita kuin Ville Savolainen saapuvilla. Juho Hirvosta ei oltu haastolla tavattu; Sota-Matti poti vesi-tautia, häntä oli kodissaan kuulusteltu ja hän oli kieltänyt kaiken tiedon tähän asiaan. Hovilan Anna oli haastettu, vaan eipä häntä kuulunut, eikä hän ollut näinä päivinä kotonakaan ollut koko viikkokauteen. Paitsi näitä ilmoitettiin ilmiantaja Hovilainenkin poissa-olevaksi, syystä minkä myös tiedämme. Oikeuden edessä sai nyt ylioppilas Schyvall toisen kerran kertoa havaintonsa iltana ja yönä vasten elokuun 2:tta päivää, ja sen hän teki suoraan ja peittelemättä niinkuin Hannulassakin. Me tiedämme suurimman osan tästä kertomuksesta, mutta kahta kohtaa emme tunne. Nepä olivatkin tärkeimmät kaikista, ne pääasiallisesti vaikuttivat Taavin vapauttamisen syytöksestä. Ne oli Nivalinkanen sitten kysellyt Schyvallilta, ja ne olivat hänellä nyt pää-valttina käsissä, millä pääsi valmistamaan Taaville aivan ratkaisevan puhdistuksen.
Schyvall taisi nimittäin täsmällensä ilmoittaa ajan, ja hän oli nähnyt todistaja Horosen venheen jo rannassa.
Ei Timo eikä rovasti olleet maininneet mitään tuosta varastetusta kellosta: edellinen kartti puhumista tuosta ikävästä kello-jutusta, mikä sekä turmeli Jooseppi-vainajan muutenkin huonon jälkimuiston että oli ollut (ja ehkä vielä voisi olla) varsin vahingollinen Taaville; jälkimäiseltä se taas jäi mainitsematta siitä selvästä syystä, ett'ei se sanomalehden kertomukseen ollut otettukaan. Lavea tämä tosin oli, mutta kerrottavat taitamattomasti valitut: joutavanpäiväisiä todistuksia oli kyllin kyllä, mutta tuo tärkeä mykkä todistaja, kello, oli poissa. Vasta pöytäkirjat luettuansa oli siis Nivalinkanen tullut tietämään, että Joosepin murha taikka tapaturmainen kuolema melkein tietysti oli tapahtunut kello neljännes yli kymmenen aikaan. Hänen ensi kysymykseensä, minä aikana iltasella Schyvall kulki talojen sivutse, oli tämä vastannut: "kymmenen tienoissa". Mutta sitten pyysi Nivalinkanen Schyvallia tulemaan kanssaan kävelemään tuota samaa polkua, ja sillä kävelyllä selkeni Schyvallin muisti: muitakin havaintoja astui hänen mieleensä, hän muisti missä hän milloinkin oli kelloonsa katsonut.
Kun hän Taavista erottuansa oli astunut puolen virstaa eteenpäin, oli hän vuoren harjulta vielä kotvasen katsellut Tyynevettä rannikkoineen, ennenkuin ne pimeään peittyivät, ja silloin selväänkin vielä nähnyt tuon yksinäisen torpan rannassa vastapäätä — venheen, sen oli hän aivan selvään eroittanut hiekkaselta rannalta.
"Siinä olisi hiljaista asua kesällä ja käydä kalassa, ajattelin itsekseni; senpätähden painui mieleeni sekä tupa että venhe", kertoi Schyvall oikeuden edessä.
"Ja mikä aika silloin oli, taikka milloin Taavista erositte; tiedättekö tarkoin?" kysyi tuomari.