"Mitä hän kuitenkaan ei saa, jos minun pyynnöstäni huolitte", sanoi
Anna.
"Voi teitä! Arvaanhan minä, että te pelkäätte ihmisten puheita, minun veljeni, kauppamies, kun on poikamies. Mutta se nyt on ihan joutavaa: veljeni, kauppamies, on niin siivo että hänen vertaistansa ei löydy, ja paitsi sitä, olenhan minä siellä".
"Tokkohan isäntä ja emäntä päästäisivät Annaa", arveli Eva.
"Kyllä minä ja veljeni, kauppamies, siitä huolta pitäisimme, kun vaan
Anna myöntyisi".
"Älkäämme pitemmältä puhuko tästä asiasta", sanoi Anna vakaasti. "Sydämen pohjasta olen teille kiitollinen, hyvä Emma, mutta ehdotuksenne ei mitenkään käy laatuun".
"Varsin ikävää, varsin ikävää", sanoi Emma, pudistaen päätänsä. — —
Vieraskamarissa olivat tällä välin tiheät siemaukset toti-laseista haihduttaneet tuon äsken vallinneen nulouden. Ukko Altmanilla oli, kun hän oli hyvällä tuulella, tapa kertoa lystikkäitä juttuja. Nytkin hän niitä kertoa kaverteli, ja yleinen nauru ja hahatus kuului vähän päästä tästä seurasta.
"Mutta kuulkaa", sanoi taas Altman, juotuansa pohjaan kolmannen lasin.
Siltavouti purskahti nauruun jo ennakolta, kun odotti lystiä tarinaa taas; mutta pastorin nuhteleva ja samalla halveksiva silmäys saatti hänet paikalla totiseksi.
"Kuulkaas, isännät", puhui nyt pastori. "Olen usein ajatellut ja odotellut, emmeköhän kohta tältä kulmalta saa kuulla uutisia kihlausten alalta. Tässä on näissä naapuritaloissa nuori neitonen, kaunotar toisessa ja pulska nuorukainen toisessa, kumpikin rikkaan isän lapsia. Minusta tuntuisi luonnolliselta, että näistä nuorista tulisi pariskunta. Mitä satunnaisiin välin-rikkeisiin tulee, niin kuka niitä huolii muistella. Miten on laita, Hovila; pääsemmekö kohta kuuliaisille?"