"Lydian?" virkahti Taavi, hämillään.
"Lydian ja teidän kesken kysymys on selvillä", kiirehti Hovilainen jatkamaan. "No, ja koska minä tiedän pyyntönne ilman teidän sanomattakin, niin tässä on käsi päälle, ett'en minä pane vastaan. Mutta nyt —"
"Te petytte", huudahti Taavi, tarttumatta tarjottuun käteen, "te petytte tytön suhteen".
"Petyn, sanotte", vastasi Hovilainen harmaankalpeana kiukusta, "itse petytte".
"En minä Lydiaan olisi rohjennut nostaa silmiäni —" alkoi Taavi, vaan ei saanut Hovilaiselta sen pitempää suun vuoroa.
"Ette ole rohjenneet — no sitähän se oli. Kuulkaahan nyt Taavi".
Hän kun näki, ett'ei äkki-karkauksestaan ollut apua, koetti vielä, eiköhän enemmän aatellessa oikea mies heitä rakkautta, kun varallisuus on kysymyksessä.
"Kelpo poika voipi kyllä rohjeta kosia mahtavintakin talontytärtä; ei siinä hukkaan mennä", ja Hovilainen heitti taas syrjä-silmäyksen Timoon. "No, olemmeko selvillä? Arvelkaa visusti, nuori mies, ennenkuin vastaatte".
"Ei tässä, isäntä, ole mitään arvelemista", vastasi Taavi. "Te petytte tytön suhteen, sanon vieläkin, sillä ei se ole Lydia vaan Anna, jota minä rakastan ja jota pyydän vaimokseni".
"Anna, meidän palvelijamme!" sanoi Hovila pilkallisesti ja ihmetellen.