"Anna, teidän otto-tyttärenne", oikaisi Taavi.
"Vai siltä siis se virsi kuuluu!" — huusi Hovilainen. "Ja oikein sopivat ovat siihen teidän juhlalliset käyntinne meillä, te kunnon kosija. Tepä vasta kunnon miehiä olette, te arvokkaat Timo ja Taavi Tarkkanen, johan minäkin nyt sen ymmärrän. Kunnon miehen tekoahan se on saattaa minun tyttäreni ja perheeni kaikkein ihmisten puheenaineeksi, ja sitten luopua leikistä. — Vai piian siis tahdotte. Kuuleppas sinä Taavi, Karja-Evan voit saada, jos Vimpelin Heikin kanssa sovit ja jos se —"
"Kyllä nyt on parasta että lopetatte tuon kauniin puheen ja lähdette", keskeytti Hannulan isäntä.
"Oikein Timo", huusi Hovilainen ja nauraa hekotti vihan vimmassa, "se vielä puuttui. Kuuleppas! kuudettakymmentä käyn eikä vielä tähän asti kukaan ole käskenyt minua ulos. Mutta tuleppas Taavi vielä minun ovistani sisään, kyllä minä sinulle kurssin näytän".
"Voipi se pian tulla teillekin näytetyksi", vastasi Taavi, jonka veri rupesi kuohumaan.
"Huuti, moukka!" karjasi Hovilainen, painoi lakin päähänsä ja kääntyi ovelle, jonka Taavi jo oli avannut.
Vielä kerran mitteli hän julmilla silmillä Timoa ja Taavia, sylkäsi lattiaan, meni ulos ja paiskasi ovea jälessään.
"Siinä se sivistynyt herra Hovilainen, hah, hah, haa", nauroi Hannulan isäntä, kun ovi oli räjähtänyt kiini.
"Aivan hulluhan tuo mies on!" sanoi Taavi. "Mikäs siihen on syynä, ett'ei hän anna Annaa, vaan pakkaa minulle Lydiaansa? Vaikka ei hän sitä kumminkaan enää tee. — Kummallinen ja ikävä asia tämä on!" lisäsi hän totisesti.
"Herranen aika, mitä ääntä täällä pidettiin", sanoi Lotta, astuen esiin omalta puoleltaan. "En kuullut kaikkia, mutta sen verran tiedän, ett'ei Taavin ja Annan naimisesta nyt tule mitään. Voi, voi kuinka ikävää! Ei teidän olisi pitänyt niin suututtaa Hovilaista; hän kostaa meille sen varmaan".