Kiroten kulki Hovilan isäntä kotiin päin.
"Pirun pöllöt! Kopeilevat tyhmyyttään ja raakuuttaan, ja ovat niin rikkaita muka, ett'ei kysytä onko miniä varakas vai kerjäläinen. Tiennevätkö nuo tomppelit minun tilaani? Mutta älä huoli, Timo! Vielä olen pystyssä, ja nähdäänhän kumpiko meistä ennen häviää".
Hän puisti nyrkkiä Hannulaan päin.
"Äh kun harmittaa että tuosta tuli puhe ill —"
Hän jäi suu auki hämmästyksestä, sillä käännyttyänsä havaitsi hän toisen miehen edessään, joka oli tullut vastaan hänen huomaamattansa.
"Ahaa, Jooseppihan se onkin", huudahti hän kun tunsi tulijan.
Tämä oli tavallisen pitkä, hyvin hoikka mies, pari kolme vuotta Taavia vanhempi, vaan paljon vanhemman näköinen. Hänen kasvonsa juonteet olivat säännölliset ja hyvin Timo Hannulan kasvojen kaltaiset, vaan enemmän terävät; sisään-painuneet silmänsä milloin tuijottivat tuikasti, milloin himmenivät ja katselivat tylsästi ja ilman määrättä maailmaan. Niskansa oli vähän koukussa ja käyntinsä epävakainen.
"Voi sinua, kovan onnen kantamaa", sanoi Hovilainen, "meneppäs nyt kotiin kuulemaan miten siellä Taavin naimisista keskustellaan, ja päätetään jättää sinut aivan tyhjäksi mieheksi, vaikka olet isännän poika yhtä hyvin kuin Taavikin.
"Kuka päättää?" kysyi Jooseppi, aivan kuin unesta havahtuen.
"Kukas muu kuin isäsi Timo ja velipuoles Taavi", vastasi Hovila.