Tyynevesi on tavallisen iso järvi, pisin lounaasta koillista kohti. Pohjosesta siihen juoksee joki, jolla toisin paikoin on hiukan leveyttä, vaan joka taas toisin paikoin katoaa soihin ja rämeisin; melkein näkymättömänä se laskee kaihlaiseen Mertalahteen, mikä kapean, heinäisen salmen kautta yhtyy Tyyneveteen. Alapäässä taas tämä on yhdistyksessä muitten vesien kanssa Vipakosken ja muitten koskien kautta. Tyyneveden pohjoisranta on melkein pitkin pituuttansa korkea, kallioinen. Siinä on aivan kuin suoja-seinä rajuja pohjatuulia vastaan, ja sen johdosta ehkä järvi on nimensä saanut. Korkein kohta on Kokkomäki, siellä kokoutuu Juhannus-iltoina tämän puolen nuoriso, ja sieltä on mitä viehättävin näköala. Sitten rantavuori vetäytyy, vähitellen aleten, suoraan pohjoiseen; sen itä-rinne loppuu yllä mainittuihin rämeisin, joittenka toisella puolella alkaa avara metsä. — Jo vanhastaan on ollut polku, mikä valtamaantieltä ruununmetsän ja Hannulan metsän läpi ja rannempana aivan kallioilta on vienyt Onkamon kylään, heittäen Kokkomäen juurella haaran Hovilaan ja Hannulaan, mitkä talot ovat noin puolen venäjän virstan päässä rannalta. Sittemmin, kun rautatie tuli valmiiksi, on tätä polkua ahkeraan käytetty. Rannalta se on jatkettu suoraan yhteyteen talvi-tien kanssa, jota myöten sen aikaa kuin suot ovat jäässä hevosellakin pääsee Ratasmäelle; ja kesäaikana taas kulkevat sitä kaikki ne, jotka jalkaisin pyrkivät näiltä tienoilta rautatielle. Norojen yli on laskettu porraspuut, ja on siis tämä jalka-matka vaaraton, jopa hauskakin vaihteleviin luonnon näyttämöihin nähden. Yksi on kohta kuitenkin kamala kansan mielestä, pitkän virstan paikoilla Hannulan tiehaarasta, Siinä on vuoren-vierros tapahtunut. Alla on pieni lahdelma, kallio-seinät kahden puolen. Lahdelman pohjukassa ja siitä alkavassa rotkossa on suunnattoman suuria kiviröykkiöitä. Lahden ulkopuolella, tuonnemman kallioseinän takana taas on muodostunut kivilohkareista saari, Kolusaareksi sanottu. Tuo kolkko vuorenrotko on pahassa huudossa: siinä sanotaan nähtävän kummituksia. Kerrotaan näet, että suuri pahantekijä nimeltä Rossi, kuletettaessa talvis-aikana läänin vankilaan, oli onnistunut pakenemaan maallisen vallan kädestä, mutta korkeampi valta oli kohta katkaissut hänen karkunsa ja kutsunut hänet ijankaikkisen oikeuden eteen. Seuraavana keväänä löydettiin hänen mädännyt ruumiinsa täältä vuoren halkeamasta, mihin hän, lumen peitosta pettyen, oli pudonnut eikä enää ylös päässyt. — Pari vuotta takaperin taas eräs metsänvartija Horonen, hassuna väärän valan teosta, hirtti itsensä männyn oksaan tämän rotkon reunalla. Tätä rotkoa sanotaan Rossin-haudaksi ja sieltä yösydännä kuuluu huutoja ja sadatuksia, nähdään tulia ja kummituksia; lyhyesti, luullaan siellä paholaisen peliään pitävän Rossin, Horosen ja muitten kadotettuin kanssa. Vähemmän taikauskoiset ovat tosin selittäneet asian siten, että näillä paikoin salapolttajat toimiskelevat — lähistössä asuukin tuo ennen-mainittu Sota-Matti; mutta muut ovat pudistaneet päätänsä ja pitäneet luulonsa Rossin haudan hirmuista.
* * * * *
Aurinko oli mennyt mailleen, sammunut viimeinen rusko Kokkomäen kuusien latvoilla. Järvi oli tyyni kuin peili, toisinaan vaan hiljainen tuulahdus veti valkoisen viivan kirkkaasen vedenpintaan. Savuja nousi talojen puolelta, lehmät kalistelivat kellojaan tarhoissa, lavakärryt rasahtelivat kivisillä kujilla. Päivä oli päättynyt, ja päästiin nyt kodin majoihin.
Kerttu viserti lepistössä, haukirastaat livertelivät männikössä, ja samoinkuin lintuset lemmen liverryksiä vaihettivat, samoin kuiskaili myös kaksi ihmis-sydäntä tänä ihanaisena iltana lemmen kuiskeita toisillensa.
Taavi ja Anna olivat lehdikossa rannalle vievän polun poskessa.
"Taavi, oleppas siivolla — muuten juoksen tieheni heti", sai Anna sanotuksi ja koetti irroittaa itsensä sulhasensa käsistä.
"Jos pääset, se on toinen asia", vastasi Taavi.
Ja Anna ei päässyt.
"No, ei nyt taas tule aikaan sinun kanssasi", toruskeli Anna; "kuule", jatkoi hän kiireesti ja uteliaasti, "puhuppas nyt isännän käynnistä teillä. Mikä hänet teille saatti?"
"Istukaamme näin, niin puhun". Hän otti Annan polvellensa, istuutuen sammaleiselle kivelle polun reuna-pensastossa; Anna ei huolinut pitemmältä riidellä. Taavi alkoi: "Hovilainen kävi meillä. — Hiljaa, kuka tulee —"