"Älähän kiirehdi, tehdään sitten yhdessä", sanoi Taavi. "Kuulehan, minä en ollut ensin kotona, enkä siis tarkoin tiedä, mitä he isäni kanssa puhelivat; mutta kun tulin sinne, niin sanoin heti suoraan, että Annan minä tahdon, enkä Lydiaa".
"Voi sinua, mitäs sitä siinä menit sanomaan", virkkoi Anna huolestuneena ja iloisena samalla. "Ilmankos hän oli niin vihainen minulle, että oikein hirvitti. Herran tähden, hän pieksäisi minut, jos hän tietäisi että nyt istun tässä sinun sylissäsi".
Hän hyppäsi erilleen Taavista, ja rupesi ahkeraan vastaksia taittamaan, johon työhön Taavikin yhtyi.
"Mutta kyllä tuo Hovilainenkin on hullu, ja sulasta ylpeydestä", jatkoi Taavi. "Hän sanoi minulle, ett'en minä saa Annaa enkä Lydiaa, ja haukkui vielä päälliseksi. No, hänen kanssansa ei auta pitemmältä puheleminen, enkä minä rupea nöyristymään hänen edessänsä. Toivonpa saavani sinut ilman hänettäkin. Kyllä me tiedämme lait ja asetukset tässä kohdassa, isäni ja minä; koska hän ilman syyttä estää avioliittoa, niin voidaan oikeuden kautta pakoittaa hänet suostumaan, ja hän vetää sakkoa vielä sitten".
"Herranen aika!" huudahti Anna. "Käräjiinkö tässä vielä pitäisi joutua.
Ennen olen naimatonna kaiken ikäni".
"Pahimmassa tapauksessa täytyy meidän odottaa kunnes tulet täysiaikaiseksi", sanoi Taavi.
"Luovu sinä minusta", sanoi Anna huoaten; "saathan sinä paljon parempia ja rikkaita tyttöjä".
"En luovu!" huusi Taavi. "Milloin sinä täytät kahdeksantoista?"
"Ensi Marraskuun seitsemäntenä päivänä".
"Siis lähes puoli neljättä vuotta vielä. Mahdottoman pitkä aika — mahdotonta odottaa!" huokaili Taavi. "Ja jos sillä aikaa joku toinen sinut vie minulta, mikäs minulle silloin tulee eteen; en uskalla ajatellakaan sitä onnettomuutta".