Anna sieppasi vastakset ja heitti häntä niillä.
"Nyt minun pitää mennä kotiin. Mutta muista Taavi, ei hiiskaustakaan kenellekään, että täällä tapasit minua".
Taavi jäi yksin, seisoi vähän aikaa ajatellen, katkoen ja kierrellen varpua käsissään ja astui sitten tielle.
* * * * *
Samalla aikaa kun Anna ja Taavi keskenänsä kuiskailivat lehdikössä, istui Hovilan isäntä poikansa kanssa ongella Mertalahdella.
Ei ollut kala-onnea ukolla tänään, mutta siitä hän ei näkynyt väliä pitävän. Synkeissä ajatuksissa hän istua kökötti onkivapa kädessä, eikä huomannut, että aurinko jo aikoja oli laskeunut ja kotiin nyt viimeinkin olisi lähdettävä.
Kateus ja ylpeys olivat uskollisia liittolaisia tämän miehen luonteessa. Ne määräsivät hänen kaikki tekemisensä ja jättämisensä. Hän kadehti kaikkia, jotka jollakin tavoin olivat häntä etevämpiä, ja koetti aina päästä toisten edelle. Mutta ylpeys ohjasi hänet väärälle tielle, mikä tosin alusta näytti vievän perille, mutta todella vei vaan kauemmaksi onnesta. Yhteen aikaan olisi luullut häntä suureksikin pohataksi pitäjässä. Hänellä oli runsaasti rahoja, häntä nimitettiin patroonaksi, hän piti vieraanvaraista taloa ja seurusteli herrain kanssa sitä innokkaammin kuta enemmän nämät hänen kukkaroansa keventelivät. Vähät siitä! jos maksoi niin maittoikin. Olla päältäpäin herran kaltainen ja herrana pidetty: siinä seisoi Hovilaisen mielestä kansan koroittaminen ja sivistys. Tällainen halu tavataan useinkin, ja yhdessä sen kanssa — kummallinen vastakohta! — tuo vanha viha herroja vastaan. — Maanviljelys, talonpojan oikea vaikutusala, jäi Hovilassa takapajulle vuosi vuodelta, velkoja kasvoi kasvamistaan, ja ystävät rupesivat samassa määrässä vähenemään. Herrat arvelivat: vaikk'ei tuo ole oikea talonpoika, ei hän kumminkaan ole sillä sivistyksen kannalla että häntä herrasväkeen voisi lukea. Pysy alallasi äläkä meitä kiusaa! Semmoisia kiitoksia ajattelivat ihmiset, odottaessaan vielä viimeisiä pitoja. — Niin kääntyi asiat. Hovilaisen olisi pitänyt samalla kääntyä ahkeruudella taloaan viljelemään ja alkamaan uutta, yksinkertaista elämää. Ylpeys kumminkin kielsi: mitä ihmiset sanoisivat, he nauraisivat ja pilkkaisivat häntä; kyllä entistä elämää on jatkettava, vaikka millä keinoilla. Ennen hävitä kuin hävetä! Yksi noita keinoja oli Lydian naittaminen rikkaalle miehelle. Mutta mistä semmoisen otti? Lydia oli jo kuudenkolmatta vanha, eikä kuulunut soveliasta herras-sulhasta. Pitikö tyytyä talonpoikaisiin tässä kohdassa? Kauvan tinkaeli Hovilainen ylpeytensä kanssa, ennenkuin asian päätti. Omasta mielestään alensi hän itsensä suuresti ja tarjosi samalla suuren kunnian Hannulaisille, kun ehdotteli naimista Lydian ja Taavin välillä. Ja arvattava siis on hänen vihansa, kun mainittu tuuma meni myttyyn.
Viha oli nyt kiihtynyt laveammalle. Hän ei ollut enää vihoissansa ainoastaan Hannulaisille, vaan myös omalle perheellensä, itselleen ja koko maailmalle. Miks'ei Miina estänyt minua menemästä, koska hän kuitenkin oikein arvasi miten piti käydä? Muuten, jos Miina ja Lydia olisivat olleet paremmin minun puolellani ja edistäneet minun tuumiani, niin olisi toisin käynyt. Kyllä nyt ihmiset nauravat — nuotkin jotka vielä viimeisiä varojani ahmustavat. Hullu olin kun muutin tänne, koko pesään. — Mutta mistä nyt on apu haettava? Minun olisi ehkä pitänyt paremmin hillitä itseäni noitten Hannulan moukkain edessä; olisin voinut antaa hänelle Annan, — onhan tämä sentään olevinaan ottotytär talossani — sopuun siten kumminkin olisimme tulleet, ja ehkäpä olisin päässyt vetämään edes jotakin etua tuon visukintun rikkaudesta. Vieläköhän voisi asiaa korjata — mennä muka Hannulaan pyytämään anteeksi — ja joutua toisen kerran ulosajetuksi —
"Mitäs sinä lurjus tölläilet minuun, niinkuin härkä uuteen konttiin", karjasi hän Villelle ja viskasi onget veneesen; "kiinni airoihin, että päästään kotiin!"
Ville ei odotellut toista käskyä, hän oli jo kauvan pitkäksynyt tätä turhaa istumista ja sentähden suu auki katsellut isäntään, milloinkahan tämän tekisi mieli lähteä.