Venhe viilti vettä hyvällä vauhdilla, kohta päästiin salmesta ulos ja sitten soudettiin pitkin rantaa. Ukko perässä oli taas vaipumassa ajatuksiinsa, kuu hän yht'äkkiä huomasi vastapäätä olevalla rannalla kaksi miestä. Kalliot olivat sillä kohdalla aivan puuttomat, niin että järveltä taisi hyvin eroittaa nuo miehet, jotka kävelivät Rossin-hautaan päin.
"Ketä tuossa kävelee ja heittelee käsiään, katsoppas", sanoi Hovilainen Villelle ja osotti miehiin. "Eikös toinen ole Hannulan Taavi, hänen sillä on ainakin käynti?"
"Hannulan Taavi se on".
"Entä toinen?"
"Jos lienee Joppi".
"Jos lienee Joppi", toisti Hovilainen ikäänkuin itseksensä. "Nyt ne katosivat tuon niemen taakse. No nähdäänhän!"
Soudettiin eteenpäin. Hovilainen luuli kuulevansa ääniä rannalta; hän keskeytti pojan soutua ja kuunteli, mutta ei kuulunut mitään. Poika alkoi taas soutaa, taas kuului puheleminen ja kovemmin, vaikka se hämmentyi airojen loiskeesen; taas käski isäntä olla soutamatta — mutta ei kuulunut mitään. "Piru heidät vieköön", sanoi Hovila suutuksissaan, "souda pois!" Villeä rupesi kammottamaan; tässä oli se kammottava paikka, ja yö oli tulossa. Jos lienevät olleetkin kummituksia nuo miehet, joita he olivat luulleet Taaviksi ja Jopiksi!
Nyt päästiin niemen ohitse, mutta samassa taukosi poika soutamasta ja tuijotti rantaan, silmät pyöreinä päässä.
"Tuolla nyt ovat", virkkoi hän hätäisesti; "mutta kyllä ne ovat kummituksia".
"Älä lörpötä, souda pois!" tiuskasi isäntä.