"Kuollut on", vastasi Taavi käreällä äänellä, "kaiketi lienee pudonnut alas kalliolta".
"Kaiketi, sanotte", sanoi Hovilainen lähestyen ja ankarasti katsoen hänen silmiinsä; "ettehän te tarkemmin sitä tiedä, vaikka yhdessä kävelitte".
"En minä hänen kanssansa kävellyt", vastasi Taavi.
"Ettehän te kävelleet hänen kanssaan", toisti Hovilainen pilkallisesti. "Tietysti olette aivan syytön hänen kuolemaansa. Oletteko tänne uineet vaiko lentäneet?"
"Mitäs tuo tolkuton puheenne merkitsee?" kysyi Taavi jyrkästi.
"Se merkitsee", vastasi Hovilainen juhlallisesti, "ett'ei Jumala salli rikoksen peittyä eikä jäädä rankaisematta, se merkitsee että te olette veljen-murhaaja, se merkitsee että tässä on kaksi vierasta-miestä teitä vastaan, jotka —"
"Vaiti isäntä!" huusi Taavi. "Te vihaatte minua — vaikka varsin vähästä — sen tiedän — mutta ylen kauhean syytöksen rohkenette nyt nostaa minua vastaan. — Pois täältä, jumalaton herjaaja — ja olkoon viha meidän välillämme, koska niin olette tahtoneet."
Taavi puisti nyrkkiä hänelle ja astui askeleen häntä vastaan.
"Älä tule likelle, verinen poika!" huusi Hovilainen peräytyen paadelta ja katseli kiviin veden reunalla, joista jotkut näyttivät verittyneiltä. Vasemmalla kädellään torjuen Taavia vastaan, oli hän hakevinaan niistä puolustusasetta, potkasi niitä paikoiltaan ja järveenkin mitkä sai. Sitten astui veneesen ja käski Villen soutaa kotiin.
"Ville, pane mieleesi se, että tuo Taavi uhkasi minutkin murhata", sanoi hän pojalle, ja huusi lähtiessään Taaville: "Rautoihin tuommoinen mies on omansa!"