"Mutta onkohan Taavi sen tehnyt", sanoi Ville.
"Pölkkypää sinä. Vast'ikään näimme Taavin ja Joosepin kulkevan pitkin rantaa, ja kuitenkin arvelet sinä tyhmyydessäsi: onkohan Taavi sen tehnyt. Mutta kuuleppas nyt tarkkaan mitä minä sanon. Tässä asiassa tulet sinäkin tutkinnon alle, muista silloin oikein käyttää kieltäsi. Jos siinä esiinnyt tavallisilla typeryyksilläsi, niin minä annan sinulle selkään ja ajan sinut mieron tielle; mutta jos tahdot tietää miten sinun tulee puhua, niin anna minun neuvoa itseäsi sanasta sanaan. Siihen asti ole vaiti, muista se!"
"Voi, voi, enhän minä tiedä tähän mitään".
"Tiedät mitä tiedät, nähdäänhän. — Vielä tänä iltana annan tiedon nimismiehelle. Hae ha'asta Virkku niinpiankuin kotiin pääsemme. Mutta souda riskisti nyt valkamaan, sieltä on kyllin vielä kiipeemistä vastamäkeen".
VI.
"Jumala armahtakoon minua viheliäistä ihmisparkaa, kurja olen ja kurjemmaksi käyn, kun kaikkia hirmuja saa kokea tässä murheen laaksossa", päivitteli Horosen Sopo Sota-Matin vaimolle, joka tuli vastaan tien-risteyksessä, juuri kun Sopo oli menossa hänen pakeillensa. "En ole elänyt ennen niin hirveätä yötä kuin tuo viimeinen; valvonnut olen ja huonoksi käynyt, että tuskin voin saada jalkojani liikkeelle. Mennä yönä on taas tapahtunut jotain kauheata tuolla haudalla, kyllä siitä kohta saamme kuulla".
"Mitä, mitä se olisi; tosiaan, te olette ihan kipeän näköinen; mikä teille on tullut, sanokaa!"
"Niin, teillehän minä olin tulossa — koetin retostella kristittyjen ihmisten luokse, kun kotona ei ole muita kuin kummituksia minun poloisen seurana. No, kuulkaahan! Eilen kävin Vipakoskella jauhattamassa viimeiset vähät jyväni. Siellä yhtä toista puheltiin; minä kun niin harvoin pääsen ihmisten kanssa pakeille, niin puhelen sitten mielelläni vähän enemmän, ja myllärin vaimo aina tietää niin paljon uutta. No, siinäpä kului iltaa, niin että päivä oli laskeutunut, ennenkuin taas olin järvellä. Minä olin jokseenkin hyvällä mielellä, eikä soutu tuntunut kovin raskaalta, vaikka näin olen raihnainen. No, siinä soudin ja soudin ja luulin tulleeni jo aivan likelle kotirantaa. Mutta katso kummaa, kun taakseni kurkistin niin olin ihan likellä Rossin-hautaa, jota muuten aina kartan kuin kuolemata. Niin, siinä olin — ja kyllä se oli vainaja joka veti minua sinne, sitä olen kaiken yötä aatellut. No, minä käännyin pois mitä pikemmin taisin, mutta juuri kun niemen kohdalla olin — voi hyvä Jumala, vieläkin värisen — niemen kohdalla niin, rääkyi jälkeeni jokin niin hirmuisesti, että veri seisahtui suonissani. Ei se ollut ihmisen ääni, kyllä se oli miesvainajani henki joka huusi minua, taikka paholainen joka kutsui uuden uhrin valtakuntaansa".
"Herra varjelkoon meitä, mitä hirvittäviä puhutte!" virkahti Sota-Matin vaimo, lyöden käsiänsä yhteen. "Jaa, jaa, ei kaksi kolmannetta mene; kenen onnettoman vuoro taas lienee".
"Ei se hyvin kova huuto ollut", jatkoi Sopo, "mutta muuten niin eriskummainen ja kamala, että sitä kuolinhetkeeni asti muistan. No, minä säikähdyin niin että menin pyörryksiin, enkä vieläkään ymmärrä miten jaksoin soutaa kotiin asti. En hirvinnyt vilaukseltakaan katsahtaa koko rantaan. No, kotiin tulin, mutta yöllä en saanut unta silmiini, en sen vertaa että olisin vähänkään nukahtanut. Kaiken yötä kaikui korvissani tuo huuto, minusta oli kuin olisi vähän päästä ovi auennut, mutta en uskaltanut jäsentäkään liikauttaa vielä vähemmin sinnepäin katsoa: se oli surma, joka minua haki. Voi, voi kuitenkin, mitä kaikkea pitää viheliäisen ihmisen kokea!"