"Mutta jos Taavi on syössyt Joosepin kalliolta alas, mitäs hänen tarvitsi tänne vielä vaivata itseänsä kuollutta katsomaan?" arveli syrjässä toinen lautamies nimismiehelle.
"Hm!"
Taavilta kuulusteltiin miten ruumis oli maannut.
Se oli maannut selin paadella, vähän oikialle painuneena, mutta pää ja oikia olka ja käsi olivat sattuneet kivikkoon paaden alapuolella, ja joku terävä kivi siinä oli tehnyt tuon hirveän haavan takaraivoon.
Kiviä katseltiin, mutta ei niissä nähty teräviä eikä monta veristäkään
Taavin osoittamalla alalla.
"Tosiaan!" huudahti Taavi, "nyt muistan. Hovilainen potkasi niitä järveen. Silläkin tuo kavala tarkoitti minun turmiotani".
"Vai niin!" vastasi Hovilainen; "nyt minäkin muistan, ja ilmoitan teille, jotka Taavia olette pitäneet niin erittäin hyvänä ja hurskaana miehenä: minunkin henkeäni hän uhkasi ja ahdisti niin että tuskin pääsin veneesen. Siinä on joku kivi jalkani alla saattanut sijaltaan kääntyä, mutta en minä niistä ainoatakaan ole potkaissut veteen, sen voi Ville todistaa. Ville, missä olet!"
"Täällä!" huusi Ville vähän matkan päästä, vuoren kolosta, minne hän nuoruuden notkeudella oli kiivennyt.
"Mitä sinä siellä teet, täällä sinua tarvitaan", huusi hänen isäntänsä.
"Kirveen löysin", vastasi Ville.