Murhe ja onnettomuus ovat astuneet meidän kotiimme, oli Hannulan Lotta sanonut — ja nyt olivat hänen sanansa täydeksi todeksi tulleet. Taavi oli pantu kiinni, hänen äitinsä kääntyi tautiin, ja isä istui nyt yksin suruissansa kammarissaan. Hovilainen oli kostanut.
Lautamies Manninen, joka oli käynyt Sota-Mattia hakemassa, ilmoitti tämän olleen kipeänä, vuoteen omana jo pari päivää, kuten hän ja hänen eukkonsa olivat vakuuttaneet. Mannisen seuraajana oli ollut Mäkelän isäntä, ja tämä sitten jatkoi matkaansa Ratasmäelle asti, tiedustellaksensa, oliko sellaista nuorukaista kuin Taavi oli selittänyt, Joosepin äkillisen kuoleman jälkeisenä aamuna ollut asemalla ja oliko tämä lähtenyt 4:n junassa eteenpäin matkustamaan. Mäkelä oli palannut ja kertoi seuraavaa: aamujunassa oli mennyt kolme herrasmiestä: yksi vanhanpuoleinen ja kaksi nuorta, mutta näistä ei näyttänyt kumpikaan olevan se, jonka Taavi sanoi tavanneensa. He olivat kävelleet edestakasin asemahuoneen edustalla, toisella oli musta nahkanuttu yllä, toinen kuletti jahtikoiraa riimuissa. Matkalaukkua ei ollut kummallakaan. Mistä nämä kolme herraa olivat tulleet, ei tietänyt asemalla kukaan. Aamupuoleen yötä oli sataa tihutellut, ja sentähden ei ollut ihmisiä paljon ulkona. Mäkeläinen, joka piti suuressa arvossa Timo Hannulaa ja hänen perhettänsä, ja kaikin voiminsa pyysi olla heille avuksi tässä ikävässä kohtauksessa, oli jatkanut tiedustusretkeään aina ensimmäiseen keskievariin saakka Ratasmäeltä; mutta mitä hän siellä kuuli, ei suinkaan auttanut Taavia. Kyytipoika kertoi sinä yönä vieneensä Ratasmäelle kaksi herraa, jotka yhdessä ajoivat; toisella oli nahkanuttu päällä, toisella pyssy kädessä, joka arvattavasti oli metsästäjä, sillä hänellä oli kärryjen jälestä juoksemassa koirakin, minkä kanssa oli ollut pula ett'ei se metsiin eksyisi. Epäilemättä olivat nämät herrat ne samat, jotka sitten nähtiin kävelevän aseman edustalla. Melkeenpä siis siltä näytti kuin olisi Taavin puolustus ja puhe tuosta herrasta sulaa valhetta vaan.
Tämä luulo vakautui yhä enemmän todeksi nimismiehessä. Alusta hän ei mitenkään ollut tahtonut uskoa Hovilaisen syytöstä, ja häntä kummastutti se viha, mikä osoittihe Hovilaisen koko käytöksessä. Olihan Hovilainen vähää ennen, nimipäivillään vihjannut avioliiton aikeisin tyttärensä ja Taavi Hannulan välillä. Huhu näitten tuumain häpeällisestä turhaanmenosta ei ollut vielä hänen korviinsa saapunut, mutta nyt rupesi hän jo vähitellen yskän ymmärtämään, ja tutkimuksessa tuli hän siitä vakuutetuksi, että Hovilainen oli tahtonut tyttärensä Taaville, mutta että Taavi ei Hovilaisen tyttärestä ollut huolinut. Siitä siis oli ollut seurauksena Hovilaisen uudestaan syttynyt viha. Tämä viha tosin heikensi hänen ilmi-antamisensa arvoa; mutta olihan Hovilainen vielä jotenkin kunniassa pidetty mies pitäjässään, eikä hänen käynyt eikä hän olisi uskaltanutkaan puhua perättömiä nimismiehen edessä.
Sota-Mattia oli nimismies epäillyt, hän ehkä vaan oli teeskennellyt sairauttaan. Mutta, tarkemmin arvellen, olisiko Sota-Matti murhannut Joosepin? Paraan ystävänsä. Kenties kuitenkin, viina-riidan jälkeen. Mutta olisihan Taavi silloin jotakin nähnyt taikka kuullut, kun tuli kohta Joosepin jälkeen (vastaksia hän ei ollut taittanut, eihän niitä oltu nähty sitten missään). Vai oliko Taavi ollut yhdessä tuumassa Sota-Matin, taikka jonkun muun kanssa? No silloinhan oli Taavikin murhaaja.
Ja Taavin hyväksi ei ollut ilmautunut mitään, mutta häntä vastaan tuli selville yhtä ja toista. Parhaallakin ihmisellä on vihamiehiä (useinkin voisi sanoa että hänelläpä niitä vasta onkin), jotka tilaisuuden sattuessa tulevat esiin. Miksi niitä sitten Hannulaisilta puuttuisi, yleisesti tunnettuna asiana kerrottiin vihasta Joosepin ja Taavin välillä, ja siihen perus-juoneen kanneltiin sitten yhä tietoja lisään. Jokainen vakuutti ett'ei hän tiedä muuta kuin mitä kaikki hokevat, mutta koetti kuitenkin jollakin makupalalla päästä voitolle toisista. Lyhyesti luetellen supistuivat heidän todistuksensa seuraavaan: Hannulaiset olivat useasti toivoneet Joosepin kuolevaksi, hän kun oli heille vaan vastuksena; varsinkin Taavi oli aina vihannut velipuoltaan eikä tahtonut milloinkaan suoda hänelle vähintäkään hyvää talosta; Joosepin täytyi nähdä nälkää ja käydä ryysy-vaatteissa, salaa hänen usein oli täytynyt ottaa elatuksensa ja tarpeensa; Joosepin ainoa ystävä talossa, eräs renki Humper, ajettiin pois ainoastaan sentähden että hän piti Joosepin puolta; Taavi kulki usein pyssynensä metsissä, vaan ei tuonut mitään, varmaankin väijyi hän Jooseppia j.m.s.
Nimismies kysyi jokaiselta, oliko murhan edellisenä päivänä ollut mitään riitaa veljeksien välillä, jota voisi pitää murhan suorakohtaisena syynä — kummallistahan muuten oli, mikä juuri elokuun 2:na päivänä Taavin riivasi tuohon tekoon. Ei, ei riidasta tiedetty, ei Jooseppi riidellyt, hän oli hiljainen mies. Elokuun 2:na päivänä oli hän melkein kaiken päivää ollut ulkona, paossa Timon alituisia nuhteita. Jooseppi oli marttyyri ja Hannulaiset häijyjä. Mutta viimein tuli toisellainen todistaja, hän ilmoitti tahtovansa tässä asiassa antaa Hannulaisille oikeutta ja kohtuutta itsekullekin, ja kertoi: että kun rovasti viime lauvantaina kävi Hannulassa, päätettiin koettaa Jooseppia johdattaa pois juoppouden paheesta; mutta että Jooseppi niin vähän oli lukua pitänyt tästä hyvästä tarkoituksesta, että hän varasti emännän kellon saadaksensa rahaa viinaan, ja läksi pois kotoa luhjustelemaan. Tämän hyvän ystävän todistus oli ratkaiseva. Vai kellon varasti Jooseppi — siinähän se uupuva lenkki onkin, se nosti Taavin vihan ylimmillensä ja saatti hänet murhaajaksi. Nimismies tiedusteli tuota kellon-varkautta toisiltakin: se oli aivan niin kuin tuo ystävä oli kertonut, ja elokuun 2:na päivänä tapahtunut. — Mutta Joosepin taskuissa ei ollut kelloa. No ei suinkaan Taavi sitä sinne jättänytkään.
Nimismies Varmanen oli kansaa suosiva mies, hän ei suurella suulla osoittanut uutteruuttansa eikä telminyt revolveri vyöllä ja kasakanpamppu kourassa. Hänkin oli pitänyt Hannulan perhettä suuressa arvossa, ja katsoi sangen ikäväksi nyt nousta heitä kukistamaan. Mutta virka oli täytettävä.
Taavi oli vihannut velipuoltaan jo aikoja — näin kuvasi Varmanen tämän tapauksen mielessään — ja jolloinkulloin aatellut, eiköhän olisi parasta saattaa maailmasta mies, mistä ei ollut muuta kuin harmia ja vahinkoa hänelle ja hänen vanhemmillensa. Sopivaa tilaisuutta kuitenkaan ei ollut sattunut, päivä päivältä kävi Jooseppi kelvottomammaksi, päivä päivältä yltyi Taavin viha. Nyt Jooseppi varasti kellon, emännän kallisarvoisen kellon. Taavi suuttui hirmuisesti: Jos ei hän vielä tänä iltana anna kelloa takaisin, niin tapan hänet. Kirves mukana, ikäänkuin aikoisi hän hakea jotakin puuta metsästä, läksi Taavi ulos. Jonkun matkaa mentyänsä kuuli hän jonkun tulevan takaa. Se oli Jooseppi (Jooseppi puolestansa oli ehkä jossakin piilossa odottanut Taavin poismenemistä, pistäytyäkseen kotona käymään ja mennäksensä sitten joko kirkolle taikka Onkamolle kelloa kaupittelemaan). Häijyt murha-ajatukset pakoittivat Taavia lymymään. Hän tahtoi ensin salaa katsella, mihin päin Jooseppi kääntyisi, ja seurata häntä loitompana. Nähtyänsä hänen kääntyneen Rossin-haudalle päin, oli murha-päätös tehty. Mutta miten on murha tehtävä? Jyrkkäys ei ole niin likellä, ett'ei Jooseppi ehtisi päästää huutoa, jos Taavi rupeisi tunkemaan häntä sinne. Ei, paremmin pitää käyttäitä. Hän puhuttelee Jooseppia, teeskentelee sopuisaksi ja hänen parastansa tarkoittavaksi (minkä mielen-muutoksen muka rovastin lauvantaiset kehoitukset ovat matkaansaattaneet) ja kulkee hänen rinnallansa kalliotietä. Hän ohjaa Joosepin huomion järvelle, ja kolahuttaa häntä samassa kirveen hamaralla takaraivoon niin, että toinen ääntäkään antamatta vaipuu maahan. Sitten vetää hän heti ruumiin jyrkänteen reunalle ja syöksee sen alas. Pitikö hänen se nyt sinne jättää vai olisiko parempi upottaa se, oli toinen kysymys. Ruumis näkyy polulta. Ensimmäinen metsästä tuleva voi nähdä sen, ja voidaan kohta saattaa Joosepin kuolema yhteyteen Taavin tämäniltaisen poissaolon kanssa, Paras on, että Jooseppia ensin joku päivä kaivataan, sitten toisena haetaan ja viimein löydetään ja luullaan kuoliaaksi pudonneeksi. Hän menee alas vetääkseen ruumiin paremmin piiloon; mennessään hän havaitsee kätensä verellä tahrautuneiksi äskeisestä raahaamisesta; nyt on ryvettynyt myös kirveen varsi. Hän heittää kirveen hiiteen; saapihan siihen selitystä jotakin, mihin se on joutunut. Mutta nyt tulee Hovilainen, ja Taavin täytyy nyt jo löytää Jooseppi kuoliaaksi pudonneena. Niin on käynyt, se on melkein varma. Ja Taavi on aatellut: Jooseppi oli mielipuoli ja juoppo, ei hänestä ollut hyötyä vähääkään, päinvastoin olisi hän paljon vahinkoa ja pahennusta matkaansaattanut. Eihän se niin kovin suureksi synniksi ole katsottava, että poistaa semmoisen —
Toisena päivänä tutkimuksen jälkeen pantiin Taavi kiinni ja laitettiin vankilaan.
Siihen vaikutti vielä sekin, että nimismies oli sattunut kuulemaan Lotan puhetta paosta Ameriikkaan. Sentähden oli toinen lautamies nämä päivät oleskellut Hovilassa ja pitänyt silmällä Hannulaisten toimintaa.