No nyt pääsen kerrankin herrain pistopuheista, että olen liian löyhä muka, virkahti Varmanen itsekseen.
* * * * *
Mutta pitkät olivat päivät Hannulassa, raskas surun aika oli täällä alkanut.
Lotta oli aivan murtunut murheesta. "Meillä ei ole poikaa enää — vanhuutemme turva vietiin — korjaa meidät, Herra, pois tästä kurjuudesta", niin voihkasi hän yöt ja päivät. Juuri joskus nukahti hän ja näki unessa kaikki entisellään: kodissa vallitsi taas se tyytyväisyys ja iloinen mieli, minkä ahkeruus ja työhalu tuottaa, Taavin ja Annan sydämen toiveet olivat toteutumassa, ja Jooseppikin alkoi toista, hyödyllisempää elämää. Mutta katkerampi aina vaan oli todellisuus, kun unen haaveet haihtuivat ja tuo tuskallinen tunto taas painui hänen sielunsa yli.
Ja Timo istui yksin suruissansa kamarissaan ja mietiskeli yhä. Hänellä nyt ei ollut mieltä työhön, häntä ei enää ilahuttanut kaunis viljan kasvu. Mitä maallisesta hyvästä, kun sielun-rauha puuttuu! Hän koetti kyllä edelleen lohdutella sekä vaimoansa että itseään, mutta ei se tahtonut käydä päinsä. Oli senkaltaisiakin hetkiä, jolloin hän itse epäili Taavin syyttömyyttä. Hän otti Testamentin esille: Jumalan sanasta saan lohdutusta, arveli hän. Toissa pyhänä hän oli ollut poissa kirkosta ja lukenut saarnaa kotiväelle. Epistolan kohdalla Testamentissa oli vielä pari lehteä merkiksi käännettynä. Siitä kirja avautui, ja hänen silmänsä sattuivat heti ensimmäiseksi seuraavaan: "jokainen joka veljeänsä vihaa hän on murhaaja; ja te tiedätte ett'ei yhdessäkään murhaajassa ole ijankaikkinen elämä pysyvä". — Enempää ei hän voinut lukea, silmät tosin tuijottivat kirjaimiin, mutta ajatukset olivat poissa. Hän johdatti mieleensä Taavin ja Joosepin välin viimmeisinä vuosina, ja hänen täytyt tunnustaa, ett'ei se ollut hyvä ollut. Julkista riitelemistä taikka vainoa se ei ollut, vaan monessa tilassa oli Taavi näyttänyt vihaista mieltä Jooseppia kohtaan, ja valitettavasti oli Timon oma käytös usein pikemmin edistänyt kuin vastustanut tuota mieltä. — Huoaten painoi hän kirjan kiinni, ja arveli mennä pellolle. Mutta kellen minä tässä nyt kokoilen ja säästän? aatteli hän. Jos Lotta kuolee ja Taavi tuomitaan, tiesi sen kuka kelvoton minut perii. Ei, ei, kyllä minä vielä huolta pidän, ett'ei kunnoton minun varojani saa! päätti hän melkein ääneensä, kun samassa herra Kokka astui sisään.
Puisteltuansa Timon väkinäisesti tarjottua kättä, sanoi hän suurimmalla myötätuntoisuudella kuulleensa tuon ikävällisen sanoman ja arveli nimismiehen käyttäinneen oma-valtaisesti, kun pani kiinni niin yleisesti rehelliseksi ja siivoksi tunnetun miehen kuin Taavi oli, ja vakuutti että tämän syyttömyys kohta oli tuleva ilmi.
Timossa rupesi nousemaan suosiollisempia tunteita Kokkaa kohtaan.
"Voi onneton paikka, ett'ei kukaan tuota vierasta herraa ole nähnyt", sanoi Timo. "Sillä varma on, että joku semmoinen on täällä kulkenut, ei Taavi ennenkään ole valhetellut".
"Kuulkaahan!" virkkoi Kokka. "Yksi keino meillä on, saadaksemme hänestä selvän".
"Ja mikä se olisi?" kysyi Hannula tarkalla huomiolla.