Tuhannessa tuskassa oli Anna ollut näinä päivinä. Kuultuansa tuosta tapauksesta oli hänen ensimmäinen ajatuksensa kiiruhtaa tutkimus-paikalle ja sanoa että Taavi edellisenä iltana oli ollut hänen kanssansa eikä Joosepin. Taavi kentiesi ei ollut ilmoittanut heidän yhdessä-oloaan, koska hän (Anna) oli kieltänyt, ja nyt luultiin Taaviksi joku muu, joka Joosepin oli yhdyttänyt, kulkenut hänen kanssaan kalliolla ja sitten hänet murhannut. Hän sieppasi huivinsa ja lähti juoksemaan, mutta samassa iski hänen mieleensä Taavin sanat kun Jooseppi meni sivutse: "Ei tuo edes viinaan kuole. Ei hänestä suurta vahinkoa tulisi" — ja tuo kellojuttu — "kyllä minä kohta kovistan häntä" — Herran tähden! mitä olin tehdä, jos sinne menisin, voisin saattaa Taavin turmioon sen sijaan kuin auttaa häntä. Aivan vaaleana kääntyi Anna takasin. Sillä siinä ei ole kyllä että minua nyt kuulustellaan — sitten viedään vielä valalle. Nyt voisin olla kertomatta noita Taavin sanoja, vaikka kuinka minulta kyseltäisiin — en sanoisi enempää kuin minkä tahdon sanoa. Mutta saisinko sittenkin, valan tehtyä oikeuden edessä, sanoa vaan minkä tahdon? Olisinko valapatturi, jos ilmaisisin yhtä ja salaisin toista? Ja voisiko todistukseni muutenkaan hyödyttää Taavia? Siitähän kuuluu, kuin olisi tuo tapaturma taikka murha tapahtunut meidän yhdessä-olomme jälkeen — vai olisiko juuri sillä ajalla tapahtunut. Ajatukset pyörivät hänen päässään, ja samalla piti teroittaa huomio kaikkeen minkä kuuli, ja päälle päätteeksi toimitella talon askareet. Hän oli kuin toimeton. Hän teki tehtävänsä niinkuin unissa-kävijä — ei surmiksensakaan hän olisi voinut jälestäpäin tehdä tiliä toimistaan, pitäisi päästä Taavin puheille tavalla taikka toisella, siihen päätökseen hän jäi, arvelipa vaikka miten. Mutta nyt tuli isäntä kotiin, kertoi lyhyesti, että Taavi oli havaittu syypääksi veljen-mnrhaan ja oli kohta joutuva vangittavaksi, sekä kielsi perheeltänsä ja talonväeltä kaiken kanssakäymisen Hannulaisten kanssa. Mitäs nyt tehdä, miten nyt päästä Taavin luokse! Anna raukalle tuli arvelemista taas. Jos isäntä saa tietää että siellä olen käynyt, niin hän suuttuu silmittömäksi, vieläpä pieksääkin minut. Voi voi tätä onnetonta elämätä, kun viimeinen ilo, viimeinen toivo vietiin! Mitenkä minä nyt enää tässä saan kärsiä! Menisin vaikka toista vertaa työläisempään palvelukseen, kun saisin vaan ystävällisen kohtelun. Tässä minua haukutaan ja pilkataan aamusta iltaan, eikä kuitenkaan päästetä pois.
Illan tullessa koetti hän kiepsahtaa Hannulaan, mutta muutaman askeleen päässä koti-portista tuli herra Kokka vastaan, kysyi minne hän meni ja tarjoutui seuraksi. Anna piti parempana kääntyä takaisin; hän ei huolinut vastata, vaan kiiruhti pois, päästäksensä kuulemasta tuon veijarin imarruksia taas. Eilis-iltanakin oli Kokka koettanut pidättää Annaa, kun tämä oli menossa Taavia kohtaamaan.
Kokka oli rakastunut Annaan ja oli yhäti vakosalla saadaksensa salaa tavata häntä ja periä tuon Taaville kuuluneen rakkauden, minkä jo aikoja sitte kulkupuheet ja hänen omat tarkistaneet silmänsä hänelle olivat ilmaisseet; hän oli rakastunut myös Lydiaan, ainakin piti hän Lydiaa ja Miinaa semmoisessa luulossa, ja nämä toivat tätä kunniotusta näkyviin joka tilaisuudessa.
Kummakos sitten että Kokka mielellään oleskeli Hovilassa. Hän oli siellä joka päivä. Viimeksi mainitun käyntinsä jälkeen Hannulassa tuli hän taas Hovilaan, ja meni tällä kertaa suoraan isännän kamariin. Joosepin äkkikuolemasta tuli tietysti puhe. Kokka oli aivan samaa mieltä kuin Hovilainen; murha tässä oli, tuo Taavin vieras herra oli vale-kuva, Taavin oma keksimä. Tosin oppineet miehet toisinaan tekivät jalkamatkoja, mitkä kielimurteita tutkiakseen, mitkä muinaismuistoja, satuja ja semmoista kansasta kyselläkseen, mutta he kulkivat silloin miehissä, ei yksitellen; kukas herrasmies muuten niin ilman kapineitta kulkee.
"Tosin ei minullakaan paljon ollut", lisäsi hän, muistaen laihaa laukkuansa; "mutta koska Antti sanoi täällä olevan niin hyviä mestareja, päätin minä täällä teettää vaatteita itselleni".
"No mikäs se on muu kuin valekuva", toisti Hovilainen; "olisihan tällä yli kolmen peninkulman matkalla edes jonkun pitänyt häntä tavata".
"Ainakin minun", virkahti Kokka.
"Olitteko te ulkona sinä iltana?" kysyi Hovilainen, tarkistuen.
"Olinhan minä, vieläpä aivan likellä tuota rantapolkua, vaan en minä siinä nähnyt ketään sivutse kulkevan".
"No mutta pitäähän teitäkin kuulustella vieraana-miehenä", päätti
Hovilainen.